Şervîn Nûdem
Kurdinaisten hêz ilmenee muun muassa naisten omista osuuskunnista, akatemioista, terveyskeskuksista ja kulttuurikeskuksista koostuvassa autonomisessa naisten järjestelmässä. Naiset toimivat vastuullisina rinnakkaisjohtajina Rojavan demokraattisen autonomian kaikissa rakenteissa.
Isännän työkaluilla ei milloinkaan pureta isännän taloa. – Audre Lorde [1]
Kuluneiden vuosisatojen aikana on käyty monenlaisia antikolonialistisia ja vallankumouksellisia kamppailuja kansojen ja maiden vapauttamiseksi niitä riistävän vallan ikeestä. Näiden kamppailujen tavoitteiksi on julistettu kansojen itsemääräämisoikeuden saavuttaminen ja voimaannuttaminen, mahdollisuus elää vapaudessa
sekä oikeuksien ja hyvinvoinnin turvaaminen kaikille. Monet vapautusliikkeet Afrikassa, Latinalaisessa Amerikassa, Aasiassa ja Lähi-Idässä onnistuivatkin pakottamaan siirtomaavallat vetäytymään fyysisesti alueiltaan. Useat noista
liikkeistä eivät kuitenkaan ole olleet yhtä menestyksekkäitä julistamiensa tavoitteiden toteuttamisessa. Entiset kolonialistieliitit ovat usein korvautuneet uusilla, kansallisilla eliiteillä, jotka ovat vuorostaan alkaneet käyttää valtaa yli kansojen ja maiden. Monien vallanvaihdosta todistaneiden – mukaan lukien entisten vapaustaistelijoiden – toiveet ovat murentuneet, ja myöhempienkin sukupolvien keskuudessa pettymys on ollut laajaa. Ihmiset ovat sopeutuneet annettuihin valtion ja vallan rakenteisiin sen sijaan, että ajattelisivat ja järjestäytyisivät vaihtoehtoisin tavoin. On vaikuttanut siltä, että Ison-Britannian pääministeri Margaret Thatcherin kapitalismia ylistävä julistus ”Ei ole muuta vaihtoehtoa!” olisi hyväksytty hiljaa kohtaloksi.
Ongelma on kuitenkin tosiasiassa toista laatua – sillä tiedämmehän me, että vaihtoehtoja on kyllä olemassa. Jos kohdistamme katseemme esimerkiksi ihmishistorian ensimmäisiin yhteisöllisen elämän muodostelmiin, joissa naisilla oli tärkeä, johtava ja yhdistävä rooli, tai jos herkistämme korvamme eri puolilta maailmaa löytyville moninaisille ja moninaisuutta syleileville maailmankäsityksille, tajuamme, että demokratian, solidaarisuuden ja
oikeudenmukaisuuden arvoille perustuvia ekologisia, poliittisia ja eettisiä yhteiskuntia on aina ollut ja on yhäkin olemassa.
Suurin haasteemme on siis pikemminkin: kuinka voisimme luoda radikaalisti demokraattisen järjestelmän, mielenlaadun ja elämäntapoja, jotka eivät uusinna hierarkkisia valtarakenteita? Ja kuinka pystymme puolustamaan demokraattisia ja tasa-arvoisia sosiaalisia rakenteita kapitalismin monikasvoisen hirviön
kuristusotteelta? Nämä kysymykset ovat olleet keskiössä myös kurdien vapaustaistelun ja Kurdistanin työväenpuolue PKK:n (Partiya Karkerên Kurdistanê) johtaja Abdullah Öcalanin ajattelussa. Esittäessään analyysinsä, jonka mukaan elämän ja yhteiskunnan vapauttaminen on mahdollista vain valtion, vallan ja väkivallan tuolla puolen, hän valoi perustan sellaisten demokraattisten vaihtoehtojen rakentamiselle Kurdistanissa, joiden ydinajatuksia ovat paradigman muutos, autonomia ja demokraattinen kansakunta. Vaikka Turkin turvallisuusviranomaiset pidättivät Öcalanin vuonna 1999 laittomasti ja ovat siitä lähtien pitäneet hänet teljettynä İmralın vankilasaarella, hänen ajatuksensa ovat jatkaneet eloaan. Ne ovat inspiroineet yhä uusia, perinpohjaisia
keskusteluita vapausliikkeen sisällä sekä yleisemmin kurdilaisessa yhteiskunnassa, Kurdistanin kaikilla neljällä, eri valtioissa sijaitsevalla alueella sekä diasporassa elävien keskuudessa.
Abdullah Öcalan torjuu laajalle levinneen machiavellilaisen näkemyksen, jonka mukaan ”tarkoitus pyhittää kaikki keinot”. Sen sijaan hän toteaa, että ”vallankumouksen välineiden on oltava yhtä puhtaita kuin vallankumouksen tavoitteet”. Vastaavalla tavoin kuin Audre Lorde päättelee, että isännän taloa on mahdotonta purkaa isännän työkaluin, Öcalan toteaa, että valtio, valta ja väkivalta ovat olleet sorron välineitä eikä niistä siksi ole vapautuksen välineiksi. Nämä Öcalanin analyysin ydinajatukset raivasivat tietä naisten vapautukseen, ekologisuuteen ja radikaaliin demokratiaan perustuvalle vapaustaistelulle. Viimeisten kahden vuosikymmenen aikana kurdit yhdessä muiden Kurdistanin alueilla asuvien, toisia kulttuureita ja etnisyyksiä edustavien ihmisten kanssa ovat alkaneet rakentaa tuon valtiottoman maan kaikissa neljässä osassa itseorganisoitumisen rakenteita vaihtoehdoiksi sortaville, patriarkaalisille ja nationalistisille valtiorakenteille.
Kurdien demokraattinen autonomia
Turkin, Iranin, Irakin ja Syyrian autoritaaristen hallintojen alistavan politiikan seurauksena olot Kurdistanissa ovat olleet erittäin vaikeat. Tästä huolimatta kurdit ovat onnistuneet löytämään yhteishengen, joka kiteytyy termiin ”demokraattinen kansakunta”. Se tarkoittaa, että yhteisöt ja yksilöt ovat kaikki mukana suorassa päätöksenteossa ja demokraattisen yhteiskunnan luomisessa. Toisin kuin kansallisvaltiot, demokraattinen kansakunta perustuu lukuisien eri kielten, etnisyyksien, uskontojen ja kulttuurien valtiorajat ylittävään rinnakkaiseloon. Termi” demokraattinen kansakunta” viittaa yhdessä elämisen kulttuuriin, jossa jaettu talous ja yhteiset eettiset periaatteet ja arvot muodostavat kaikkia yhdistävän perustan, ja samaan aikaan myös yhteisöjen kulttuurista, sosiaalista ja uskonnollista erilaisuutta kunnioitetaan. Tämä henki toteutuu kansojen itsehallintorakenteissa – demokraattisessa autonomiassa ja demokraattisessa konfederalismissa.
Demokraattinen autonomia tarkoittaa, että kansallisvaltioiden sortavista rakenteista piittaamatta ja rinnakkaisiksi niiden kanssa perustetaan paikallisia ja alueellisia kansalaisten neuvostoja, osuuskuntia, akatemioita ja itsepuolustusjoukkoja. Näiden ruohonjuuritason demokraattisten rakenteiden kautta yhteiskunta voi kehittää
omanlaisiaan politiikan, koulutuksen, talouden ja terveydenhuollon muotoja ja vastata moniin kansalaisten tarpeisiin täysin riippumattomana valtiosta. Tällä tavoin valtion vaikutusvalta ihmisten ja yhteiskunnan elämässä heikkenee.
Ensimmäisiä askeleita demokraattisen autonomian rakentamiseksi on otettu vuodesta 2005 alkaen Pohjois-Kurdistanissa eli Turkin miehittämällä alueella, jonka väestöstä valtaosa on kurdeja. Seudulla on pitkä historia kansallista vapautusta varten järjestäytymisessä ja fasismin vastaisessa taistelussa. Keväällä 2011 Pohjois-Afrikan ja Lähi-Idän autoritaarisia hallintoja ja diktaattoreita vastustavien kansannousujen myötä myös Syyrian kurdit ryhtyivät peräänkuuluttamaan oikeuksiaan ja tuomaan julki poliittista tahtoaan. Syyrian arabitasavallan sortotoimista ja kansalliskiihkoisesta sovinismista huolimatta maan koillisosassa sijaitsevan Rojavan alueen (Länsi-Kurdistanin) naiset ja kansat ovat kehittäneet erilaisia organisoitumistapoja, jotta ihmisten elintärkeät tarpeet saataisiin täytettyä. Tämä on käytännössä tarkoittanut yli kolmen vuosikymmenen piilossa pidettyä poliittista työtä ja yhteisöllistä organisoitumista. Yleiskokouksilla ja naisten, työläisten, nuorten tai lasten asioihin, taiteeseen, kulttuuriin, kieleen ja vaikka mihin muuhun keskittyvillä komiteoilla on luotu perustukset omaa elämää koskevan vallan palauttamiselle kansan haltuun. Tällä tavoin on valettu perusta kansalaisten demokraattiselle itsehallinnolle Rojavassa (Pohjois- ja Itä-Syyrian alueella), joka julistettiin virallisesti demokraattiseksi autonomiseksi hallinnoksi vuonna 2014. Käsittelen tämän artikkelin seuraavissa kappaleissa niitä haasteita, joita nykytilanteeseen johtaneessa prosessissa on kohdattu, keskittyen ennen kaikkea vallan ja demokratian välisiin suhteisiin ja ristiriitoihin.
Vallan haastaminen kommunalistisen vastarinnan ja järjestäytymisen voimin
Englannin kielen sana power (”valta”, ”voima”) voidaan kääntää kurdiksi kahdella tapaa: hêz tai desthilatî.
Hêz tarkoittaa myös ”vahvuutta” (strength), ja se voidaan yhdistää käsitykseen luonnollisesta auktoriteetista, joka vastustaa epäoikeudenmukaisuutta ja huolehtii yhteiskunnan hyvinvoinnista sekä siitä, että jokaisen ihmisarvoa
kunnioitetaan. Rojavassa hêz personoituu niissä naisissa – eritoten äideissä –, jotka lähtivät kaduille vuonna 2012 pakottaakseen Syyrian armeijan joukot vetäytymään maan kurdialueilta. Näemme hêzin niiden naisten silmissä, jotka ovat tarttuneet aseisiin puolustaakseen kotimaataan islamistijärjestö ISISin ja Turkin armeijan hyökkäyksiltä. Voimme tuntea niiden naisten hêzin, jotka pitävät kiinni oikeudestaan puhua ja päättää omasta puolestaan, vastustaen patriarkaalisia normeja, joiden mukaan he ovat perheen omaisuutta ja kunnian mitta. Hêz on aistittavissa niiden naisten asenteessa, jotka juhlistivat vapautumistaan ISISin vallan alta polttamalla mustat
niqab-huntunsa ja pukeutumalla jälleen omiin, värikkäisiin vaatteisiinsa. Hêz on niiden naisten hêziä, joista
tuli kurdin kielen opettajia, vaikka heiltä kiellettiin koulunkäynti joko valtion toimesta, koska he olivat paperittomia kurdeja, tai vanhempiensa määräyksestä, koska he olivat tyttöjä.
Kurdinaisten hêz ilmenee siinä aktiivisessa ja johtavassa roolissa, joka heillä on nykypäivän politiikassa tasa-arvoisesti vastuullisina rinnakkaisjohtajina demokraattisen autonomian kaikissa rakenteissa. Tämä viisauden ja luovuuden hêz on johdattanut naiset perustamaan naisten omista osuuskunnista, akatemioista, terveyskeskuksista, oikeuskomiteoista, itsepuolustusyksiköistä ja taide- ja kulttuurikeskuksista koostuvan, autonomisen naisten järjestelmän. Tämän tahdonvoiman ja vahvuuden ansiosta myös Rojavan autonomisen hallinnon yleiskokous on tunnustanut naisten oikeuksien ja vapauden periaatteet. Vaikka tiedämme, ettei patriarkaalisen vallan todellinen haastaminen tapahdu lakeja säätämällä ja rankaisemalla lainrikkojia, monet naiset korostavat, kuinka periaatteiden kirjaaminen osaksi lainsäädäntöä on antanut heille rohkeutta nousta taistoon seksististä väkivaltaa ja syrjintää vastaan niin julkisesti kuin yksityiselämässään. Tällä tavoin jaetut käsitykset sosiaalisesta etiikasta ja perheen ja kumppanuuden malleista ovat alkaneet muuttua.
Kollektiivinen työnteko, organisoituminen ja oppiminen ovat avanneet naisille mahdollisuuden nähdä elämässään enemmän vaihtoehtoja. Vain vasta vähän aikaa sitten olisi vielä ollut jokseenkin mahdotonta kuvitella äidin elävän itsekseen lastensa kanssa avioeron tai puolisonsa kuoleman jälkeen. Tänä päivänä naisten osuuskuntien tai yksinomaan naisille ja lapsille tarkoitetun Jinwarin naistenkylän kaltaiset hankkeet tekevät yksinhuoltajaäideille mahdolliseksi päättää omasta elämästään ja pitää huolta lapsistaan naisten muodostaman yhteisön tuella. Rinnakkaispuheenjohtajuusjärjestelmä, jossa naiset ja miehet edustavat rinta rinnan koko kansan tahtoa ja koordinoivat yhdessä töitä kaikissa kommuuneissa, kansanneuvostoissa ja kaikilla elämänsaroilla, on voimaannuttanut naiset ottamaan aktiivisemman roolin sekä yhteiskunnassa että perheidensä piirissä. Naiset, jotka vielä taannoin joutuivat etsimään apua, työskentelevät tätä nykyä aktiivisesti kommuuneissa ja naisten neuvostoissa ratkaistakseen ongelmia itse tai ovat liittyneet mukaan naisten puolustusjoukkoihin puolustaakseen toisten naisten elämää ja oikeuksia.
Rakennetaan omat talomme omilla työkaluillamme
Viime vuosikymmenen aikana yhteiskunnan luovaa hêziä on saatu todistaa monissa keskusteluissa ja toiminnassa. Kyseessä on prosessi, jossa hankitaan takaisin kyky tuoda omia ajatuksiaan ja mielipiteitään julki, osallistua päätöksentekoon ja ottaa vastuuta. Tämä ei kuitenkaan ole millään muotoa helppoa, sillä jo tuhansien
vuosien ajan hierarkkinen valtioajattelu ja feodaaliset ja patriarkaaliset normit ovat kouluttaneet naisia ja koko yhteiskuntaa itsenäisen ajattelun sijaan vain noudattamaan ”isännän ” määräyksiä ja hyväksymään ”kohtalonsa”.
Olemme siksi kovin taipuvaisia delegoimaan vastuita toisille. Saatamme valittaa epäkohdista, muttemme katso omaksi tehtäväksemme koettaa saada aikaan muutosta – joko siksi, ettemme ole koskaan kokeneet olevamme oikeutettuja ajattelemaan ja toimimaan oman tahtomme mukaan, tai koska pelkäämme minkä tahansa aloitteen väistämättä joko johtavan rangaistukseen tai epäonnistuvan.
Tämä hêz – eli tarkemmin sanoen naisten ja yhteiskunnan rohkeus, demokraattinen tahto, omanarvontunto ja yhteisöllisyys – on ollut alati konfliktissa toisen voiman muodon kanssa ja joutunut sen hyökkäysten kohteeksi.
Tuosta toisesta voimasta käytetään kurdiksi termiä desthilatî, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”nostettua kättä”. Sen vastinpari on sana bindestî, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”käden alla olemista” ja voidaan kääntää muun
muassa ”alistumiseksi” (engl. subjection). Desthilatîn ja bindestîn muodostama dikotomia on perustavanlaatuisesti ristiriidassa hêziin kiteytyvien demokratian eettisten arvojen ja poliittisen asenteen kanssa.
Desthilatî – tarkemmin sanoen patriarkaalinen alistaminen, kolonialistinen valtaaminen ja kapitalistinen riisto – on niiden vakavien ongelmien alkujuuri, joiden päihittämiseksi kamppailemme. Sotilaalliseen miehitykseen liittyvien militaaristen uhkien ohella yksi suurimmista ongelmista on riittämätön vedensaanti. Turkin valtio on paitsi katkaissut Syyrian alueelta Eufrat- ja Tigris-jokien tarjoamat luontaiset vedenlähteet suurilla patohankkeillaan,
lisäksi miehittänyt Alokin vedenpumppaamon Ras al-Ainin kaupungissa Syyrian pohjoisrajalla. Tämän seurauksena sadoilla tuhansilla ihmisillä Hasakan suurkaupungissa ja sitä ympäröivillä seuduilla ei ole talvesta 2019 lähtien
ollut saatavillaan puhdasta juomavettä. Kaikista kohtaamistaan vaikeuksista huolimatta alueen kommuunit ja autonominen hallinto ovat tehneet ankarasti työtä täyttääkseen ihmisten perustavanlaatuiset vedentarpeet kaivamalla uusia kaivoja ja järjestämällä veden tuontia säiliöautoissa toisilta alueilta.
Lisäksi kuivuus ja ISISin ja Turkin valtion sabotaasien käynnistämät maastopalot tuhosivat vuonna 2019 valtaosan viljelyssadoista, jotka muodostavat Pohjois- ja Itä-Syyrian asukkaiden tärkeimmän toimeentulonlähteen ja hengenpitimen. Yhdessä Syyrian vastaisen kauppasaarron ja Yhdysvaltain vuonna 2019 hyväksymiä uusia, niin
kutsuttuja Ceasar-pakotteita (Caesar Syria Civilian Protection Act) seuranneen nopean inflaation kanssa kaikki tämä on johtanut köyhyyden ja perustarvikkeiden puutteen dramaattiseen pahenemiseen kaikkialla Syyriassa. Päälle päätteeksi Syyrian hallinto on asettanut oman kauppasaartonsa Rojavan autonomista hallintoa vastaan. Tilanne kokonaisuudessaan on muodostunut autonomiselle hallinnolle todella vaikeaksi haasteeksi ja koetinkiveksi.
Etsiessään ratkaisuja ulkoisen valtapolitiikan aiheuttamiin taloudellisiin ongelmiin autonomisen hallinnon yleisneuvosto päätti vuoden 2021 toukokuussa nostaa polttoaineen ja kaasun hintoja. Päätöstä seurasi välittömästi yleinen protestointi. Väestö valitti, etteivät kommuunit olleet päässeet riittävällä tavalla osallistumaan
päätöksentekoprosessiin ja että ihmisten taloudellinen tilanne ei kestäisi polttoaineiden ja kaasun hintojen nousua. Tätä taustaa vasten yleisneuvosto otti päätöksen uuteen käsittelyyn ja perui sen kolme päivää myöhemmin. Kansan vaatimusten mukaisesti keskustelua ja neuvottelukokouksia järjestetään nyt kaikissa
kommuuneissa sellaisen ratkaisun löytämiseksi, joka palvelee parhaiten kansalaisten etua. Tämä tuore tapaus on vahvistanut ihmisten luottamusta. Se osoitti, että yhteiskunnan tietoisuus ja sen hêz muokata politiikkaansa
voi auttaa puolustamaan kansalaisten tahtoa ja etuja.
Voimme lopuksi todeta, että demokratia ei ole yhtä kuin sellainen kapitalistinen valtiomuoto, joka sallii kansalaistensa antaa joka neljäs tai viides vuosi äänensä kansanedustajille, joiden oletetaan edustavan heitä päätöksenteossa. Demokratia on valtion vaihtoehto. Se on yhteisöjen hêziä vastustaa mitä tahansa sortavaa desthilatî-valtaa ja hallita itse itseään ilman valtiota ja muuttumatta valtioksi. Demokratia on sisäsyntyinen osa avointa ja vapaata yhteiskuntaa, jossa yksilöt ja ryhmät ovat poliittisia toimijoita ja hallitsevat itse itseään yhteisen konsensuksen pohjalta.
Tämä yhteiskunnallisen järjestäytymisen malli on yhä jatkuvassa kehitysprosessissa. Kansainvälinen yhteisö ei edelleenkään ole tunnustanut Rojavan (Pohjois- ja Itä-Syyrian alueen) autonomista hallintoa, vaikka se voisi toimia mallina rauhan ja ruohonjuuritason demokratian rakentamiselle kautta koko Syyrian ja myös Syyrian rajojen ulkopuolella.
Vaihtoehtoja luomassa
Suuren epätoivon aikana, inhimillisten ja ekologisten kriisien jyllätessä, olemme oppineet, että yhteiskunnan järjestäytyminen demokraattisen konfederalismin periaattein voi auttaa täyttämään monia sen jäsenten materiaalisia ja henkisiä tarpeita. Olemme oppineet, että demokraattinen transformaatio on jatkuva prosessi, joka vaatii alituista ajattelutyötä ja itsereflektiota. Yksikään saavutuksemme ei säily ikuisesti, jollemme itse varjele sitä ja vie sitä eteenpäin.
Keskustelemalla ja kuuntelemalla toisiamme, jakamalla kokemuksiamme elämästä ja käymistämme kamppailuista, laulamalla lauluja ja kertomalla tarinoita esivanhemmistamme me, naiset eri yhteisöistä, olemme oppineet tuntemaan jaettuja tuskiamme ja tavoitteitamme. Olemme oppineet, että voimme löytää ratkaisuja useisiin elämämme ongelmiin yhdistämällä viisauden ja henkisyyden, analyyttisen ja emotionaalisen älykkyytemme, vahvuutemme ja rohkeutemme sekä syvän solidaarisuutemme toinen toisiamme kohtaan. Nämä ovat meidän työkalujamme, joilla me puramme isäntien talot. Samaan aikaan olemme luoneet omia työkalujamme myös omien, demokraattisen yhteiskunnan kotiemme ja puutarhojemme rakentamiseen liittämällä poliittiset näkemyksemme ja julkilausumamme yhteen elämäntapamme ja toimintamme kanssa. Me tiedämme: vaihtoehtoja on!
***
Şervîn Nûdem työskentelee Rojavan (Länsi-Kurdistanin) Jineolojîan Akatemiassa [2]. Hän keskittyy työssään kansansivistyshankkeisiin sekä kollektiiviseen, yhteisölliseen tutkimukseen koskien Rojavan / Pohjois- ja
Itä-Syyrian naisten vallankumousta ja demokraattista autonomiaa.
Artikkeli on julkaistu alun perin englanninkielisenä Global Tapestry of Alternatives -verkoston uutiskirjeessä GTA’s Newsletter #5: Power and Democracy, syyskuu 2021.
Suomentanut Eeva Talvikallio.
Viitteet:
[1] Sitaatti on Audre Lorden puheesta “The Master’s Tools Will Never Dismantle the Master’s House” (1984), julkaistu teoksessa Sister Outsider: Essays and Speeches, Crossing Press, Berkeley, California, USA, 110–114, 2007. Suomennos Eeva Talvikallio.
[2] Jineolojîa on kurdinaisten vapausliikkeen kehittämä naistiede, joka kritisoi paitsi positivistisia ja mieskeskeisiä tiedon tuottamisen muotoja, myös liberaalia feminismiä. Sillä on keskeinen asema Pohjois- ja Itä-Syyrian autonomisen hallinnon yhteiskunnallisen järjestäytymisen filosofiassa ja käytännön toteutuksessa. Lisää tietoa jineolojîasta, ks. Jineolojîan akatemian verkkosivut.
Kuva: Make Rojava Green Again -järjestö (alkuperäinen väreissä)
