Fatimah Kelleher

Ortodoksiset talousmallit ovat pettäneet meidät kaikki. Naiset eri puolilla Afrikkaa eivät kuitenkaan anna niiden edessä periksi, vaan luovat visionäärisiä vaihtoehtoja.

Me tarvitsemme “afrikkalaisen ekofeministisen tulevaisuuden” – enkä tarkoita ”meillä” nyt vain Afrikkaa, vaan meitä kaikkia.

Sanon näin kahdesta syystä. Ensinnäkin siksi, koska Afrikka muodostaa tällä hetkellä viimeisen rajaseudun niiden talousmallien leviämiselle, jotka ovat jo asettaneet koko muun planeetan ekologisesti vaaraan. Kestävä vaihtoehto Afrikassa – jota parjattiin vielä hetki sitten ”toivottomaksi tapaukseksi”, mutta jota silmäillään nyt ahnaasti, nähden maanosa kaikkien tulevana vilja-aittana – voi hyvin olla viimeinen suojalinnake maailmanlaajuista ympäristötuhoa vastaan.

Toiseksi, naiset ja feministiset aktivistit ovat jo nyt etulinjassa Afrikan mantereella käytävässä kamppailussa ekologisen kestävyyden puolesta. Heidän jokapäiväiset ponnistelunsa, tinkimätön sitoutuneisuutensa ja valmiutensa visioida radikaalisti toisenlaista tulevaisuutta, jossa oikeudenmukaisuus, tasavertaisuus ja oikeudet ovat sopusoinnussa ympäristöön liittyvän itsemääräämisoikeuden kanssa, saattavat osoittautua pelastukseksi meille kaikille.

Mitä siis on ekofeminismi, ja miksi peräänkuulutan nimenomaan afrikkalaista ekofeminismiä? Ekofeministinen aktivismi versoi 1970- ja 1980-luvuilla feminististen, rauhan- sekä ympäristöliikkeiden juurilta. Intersektionaalinen ekofeminismi korostaa myös sukupuolen, rodun ja luokan merkitystä, yhdistäen feministiset huolenaiheet yleisemmin ihmisten sortoon patriarkaatissa sekä luonnonympäristöjen hyväksikäyttöön. Monissa kulttuurisissa konteksteissa naiset ovat miehiä vahvemmin riippuvaisia luonnonympäristöistä, mutta myös niiden suojelijoita.

Siinä missä laajempi liikehdintä on toisinaan jämähtänyt jakolinjoja ruokkivaan väittelyyn siitä, tullaanko sukupuolittuneilla luontoassosiaatioilla samalla essentialisoineeksi naisia, Afrikassa feminististä ja ekologista aktivismia harjoittavat liikkeet ovat yksinkertaisesti pitäneet itsensä kiireisinä rakentaessaan strategisia ja poliittisia liittoutumia naisten, luonnon ja ympäristönsuojelun välille.

Afrikkalaisen ekofeminismin ydinolemuksen ja sitä määrittävän kollektiivisen aktivismin voidaan perustellusti katsoa ruumiillistuvan Wangari Muta Maathain persoonassa ja hänen perustamassaan Green Belt Movement ‑järjestössä. Maathai – joka vastaanotti Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 2004 ensimmäisenä ympäristöaktivistina ja afrikkalaisnaisena palkinnon siihenastisessa historiassa – korosti afrikkalaisen feminismin ja afrikkalaisen ympäristöaktivismin läheistä suhdetta. Yhdessä ne haastavat sekä ne patriarkaaliset että uuskolonialistiset rakenteet, jotka mannerta yhä jäytävät. Sukupuolten välisen, taloudellisen sekä ekologisen oikeudenmukaisuuden yhtymäkohdilla on kuitenkin operoinut jo kauan muitakin, vähemmän tunnettuja aktivisteja.

Esimerkiksi Ruth Nyambura, kenialainen ekofeministinen aktivisti ja yksi African Ecofeminist Collective ‑yhteisön perustajista, hyödyntää radikaaleja ja afrikkalaisfeministisiä traditioita kritisoidakseen valtaa, haastaakseen monikansallista kapitalismia ja visioidakseen uudelleen oikeudenmukaisempaa maailmaa. Jotkin järjestöt, kuten African Women Unite Against Destructive Resource Extraction (WoMin) kampanjoivat naisten oikeuksien ohella eritoten kaivannaisteollisuuden aikaansaamaa hävitystä vastaan. Ekologisesti tuhoisaa yritysvaltaistumista vastustetaan samaan aikaan myös paikallisemman tason organisoitumisella: Etelä-Afrikan Limpopon provinssissa sijaitsevan Mapelan asukkaat, eritoten naiset, torjuivat kaivosyhtiöiden yritykset anastaa heiltä heidän maansa; Ghanassa pääosin naisten johtama Concerned Farmers Association of Ghana ‑yhdistys vaati kaivosyhtiöitä vastuuseen paikallisten vesistöjen saastuttamisesta; ja Ugandassa Kiziban yhteisöllisen siemenpankin naiset varjelevat paikallista luonnon monimuotoisuutta monikansallisten yritysten kaupallistamispyrkimyksiltä.

Nämä eturintamien aktivistit harjoittavat aktiivista vastarintaa, mutta visioivat samalla myös sellaisia vaihtoehtoisia kehityksen malleja, joissa vaaditaan yhtä aikaa sekä sukupuolten välistä että taloudellista oikeudenmukaisuutta. Näin tehdessään he kehottavat meitä kaikkia ajattelemaan uudelleen, miten ylipäätään ymmärrämme ”kehityksen”.

Naiset, ympäristö ja luonnon monimuotoisuus

Afrikassa naiset ovat usein keskeisessä asemassa niissä yhteisöissä, joissa joudutaan taloudellisen kehityksen myötä kohtaamaan mittavia muutoksia, ja tyypillisesti juuri he kantavat harteillaan suurinta taakkaa ympäristön huonosta hallinnoinnista. Huolet ovat monisyisiä ja ulottuvat laajalle, aina maanhallintaoikeuksista ekstraktivismiin, mutta eräs kysymys osoittaa afrikkalaisen ekofeminismin tärkeyden nykypäivänä aivan erityisen selvästi: kysymys siementen biologisen monimuotoisuuden vaarantumisesta.

Aiheen nostattama huoli kasvaa päivä päivältä. Yhdistyneiden Kansakuntien elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan viljelykasvien biologinen monimuotoisuus väheni 1900-luvun aikana hälyttävät 75 prosenttia, ja kehitys on jatkunut sittemmin samansuuntaisena. Esimerkiksi Euroopassa ja Keski-Aasiassa maalla elävistä eläin- ja kasvilajeista 42 prosentin populaatiot ovat kutistuneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Tämä on osittain sellaisten intensiivisten maanviljely- ja metsätalouden käytäntöjen seurausta, joissa luonnon varantoja kulutetaan enemmän kuin tuotetaan.

Euroopassa, Yhdysvalloissa ja sittemmin myös joissain osissa Aasiaa nähdyt ”vihreät vallankumoukset” – joihin on liittynyt siirtyminen omavaraisviljelystä teolliseen maataloustuotantoon, rahakasvien viljelyyn sekä lajistoltaan yksipuoliseen tehoviljelyyn – ovat tällä hetkellä yhä etualalla taloudellista kasvua ja ruokaturvallisuutta koskevassa ajattelussa. Kasvava todistusaineisto osoittaa kuitenkin tämän yritysvetoisen vision, joka on dominoinut viime vuosisadalla monien maiden kehityksen kulkua, epäonnistuneen useilla rintamilla.

Se ei ainoastaan ole epäonnistunut poistamaan maailmasta nälkää jatkuvasta ylituotannosta huolimatta, vaan on lisäksi epäsuorasti pahentanut biologisen monimuotoisuuden vähenemistä ja siten heikentänyt luonnon kykyä vastata kokonaisvaltaisemmin tavoin elinympäristöjen kestävyyttä uhkaaviin tekijöihin. Esimerkkinä voidaan mainita Intia, josta löytyi vielä ennen sikäläistä vihreää vallankumousta arviolta jopa 50 000 eri riisilajia. Kahden vuosikymmenen kuluessa määrä romahti neljäänkymmeneen. Tällaisen kehityksen seurauksena taannoin monimuotoisiin ruokakoreihin kuuluneita viljelyskasveja on menetetty ja maanviljelijöiden omistajuus ja siementen hallinnointivalta on heikentynyt.

Siemenomavaraisuus (seed sovereignty) on näin ollen yksi ekofeminismin keskeisistä tukipilareista ja kysymys siementen biologisen monimuotoisuuden ja naisten välisestä suhteesta aivan erityisen tärkeä. Naiset, joilla on yleensä keskeinen rooli kotitalouksien ruoantuotannossa, toimivat lisäksi usein sellaisten siementen vaalijoina, joita tarvitaan ylläpitämään tasapainoisia, monipuolisia ja ravintoarvoiltaan laadukkaita ruokavalioita. Afrikassa naispuoliset maanviljelijät jatkavat tyypillisesti lajistoltaan monimuotoista viljelyä, säilyttäen sellaisia (kotoperäisiä) lajeja, jotka eivät sovi rahakasviviljelijöiden agendaan – alkaen pinaatin ja maniokin lukemattomista eri varianteista aina vähemmän tunnettuun fonioon, tietyille Sahelin alueille kotoperäiseen, Länsi-Afrikassa ammoisista ajoista alkaen hyödynnettyyn viljakasviin.

Muiden asioiden ohella naisten paikkasidonnainen perimätieto koskien siemeniä, siementen valikointia ja säilyttämistä sekä monipuolisten ja useimmiten varsin kestäviksi karaistuneiden lajien viljelyä vahvistaa sopeutuvuutta ilmastonmuutoksen edessä, asettaen heidät etulinjaan ilmastonmuutosta vastaan käytävässä taistelussa. Laaja-alainen monokulttuuriviljely on sitä vastoin tehnyt maanviljelystä yhä vain haavoittuvampaa tuholaisille, taudeille ja kuivuuksille, mikä on tyypillisesti johtanut riippuvuuteen niiden samaisten yhtiöiden tuottamista tuholaismyrkyistä ja keinolannoitteista, jotka myyvät tänä päivänä kaikkialle Afrikkaan tuputettuja kaupallisia siemeniä.

Siementen kaupallinen haltuunotto on Afrikan mantereella tosiaankin kasvussa yritysten investoidessa sellaisen sääntelyn läpi puskemiseen, joka sallisi yksinomaan tiettyjen, valikoitujen siementen viljelyn. Erityisesti suositaan nimenomaan satojen määrälliseen maksimointiin suunniteltuja hybridisiemeniä. Tämä on erittäin ongelmallista, sillä hybridisiemenistä ei voida tuottaa uusia kylvösiemeniä, vaan viljelijät joutuvat joka vuosi ostamaan uudet siemenet. Tällä tavoin viljelijät menettävät riippumattomuutensa, ja siementietoutta vuosisatojen ajan vaalineilta naisilta riistetään voimat. Siementen kaupallistamisessa ei siis ole kyse vain lajiston monimuotoisuuden vähentämisestä ja ilmastonmuutokseen liittyvän sopeutumiskyvyn heikentämisestä vaan myös maiden elintarvikeomavaraisuuden vaarantamisesta pienen ylikansallisten yritysten etupiirin monopolisoidessa markkinat.

Visioita paremmasta

Jokunen vuosi sitten sosiaalisia medioita kiertäneessä infograafissa kerrottiin selkeästi, kuinka monta maapalloa tarvitsisimme, jos kaikki planeetan ihmiset kuluttaisivat kuten yhdysvaltalaiset: ei vähempää kuin 4,4. Se tosiseikka, että hyväksytyt kehityksen mallit ovat pohjimmiltaan kestämättömiä, ei tänä päivänä ole suurimmalle osalle meistä mikään uutinen. Samaan aikaan yleinen tietoisuus maapallon luonnon monimuotoisuutta ja ilmastonmuutoskestävyyttä uhkaavista tekijöistä on kasvussa, samoin kuin tietoisuus niistä jännitteistä, joita yritysvetoiset maatalouden toimintaohjelmat ovat synnyttäneet.

Tästä huolimatta useimpien Afrikan maiden hallitukset tarraavat yhä tiukasti kiinni Lännen mallista inspiroituneeseen vihreän vallankumouksen ideaan ja kantavat kiitollisuudenvelkaa sellaisesta (sekä Lännen että Kiinan tarjoamasta) tuesta, joka kytkeytyy tyypillisesti maatalousteollisuuden laajentamiseen.

Politiikanteon tiloissa suostutaan yhä varsin harvoin kuulemaan pienviljelijöiden tai ruohonjuurella työskentelevien ääniä, minkä vuoksi vaihtoehtoiset näkökulmat ja ortodoksisia taloudellisen kehityksen malleja kyseenalaistava ajattelu jäävät syrjään niiltä alueellisilta ja maailmanlaajuisilta areenoilta, joilla päätöksistä neuvotellaan.

Ekofeministit jatkavat kuitenkin lannistumattomina kamppailuaan käytännön tasolla. Naisten organisoimat siementenjakoaloitteet aina Ghanasta Etelä-Afrikkaan ynnä muualle jatkavat taisteluaan yritysvaltaistumista vastaan. Aktivistit kuten senegalilainen Mariama Sonko johtavat sinnikkäästi agroekologisia maanviljelyaloitteita paikallisen ja kestävän ruoantuotannon turvaamiseksi.

Perimmiltään Afrikan nykykehityksen kriisissä on kyse kuvittelukyvyn kriisistä: mantereen johtajien kyvyttömyydestä visioida vähemmän tuhoisaa, tasa-arvoisempaa, vähemmän epäoikeudenmukaista, Afrikalle ominaisempaa ja – kaikessa yksinkertaisuudessaan – kiinnostavampaa kehityksen mallia. Afrikan ekofeministien näkökulmat, intohimot ja kokonaisvaltaiset lähestymistavat tarjoavat keskeisiä ainesosia vaihtoehdon luomiseksi kehitystä tähän asti määrittäneille, pääomakeskeisille talouskasvuideaaleille. Nuo ideaalit eivät ainoastaan ole tärvelleet ekologista kestävyyttä koko maailman laajuudella, vaan ovat lisäksi epäonnistuneet aidosti tasa-arvoisen ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan toteuttamisessa yhtään missään. On aika alkaa unelmoida ja toteuttaa sellaista afrikkalaista tulevaisuutta, joka pystyy parempaan.


Fatimah Kelleher on kansainvälinen naisten oikeuksien strategisti ja neuvonantaja.

Artikkeli on julkaistu alun perin englanninkielisenä African Arguments -verkkojulkaisun sivuilla 12.3.2019, osoitteessa https://africanarguments.org/2019/03/12/why-world-needs-african-ecofeminist-future/

Kirjoituksessa käytetyt lähteet ja suositeltu lisälukemisto löytyvät alkuperäisen artikkelin yhteydestä, sen tekstiin yhdistettyjen hyperlinkkien takaa.

Siemenpuu-säätiölle suomentanut Eeva Talvikallio.

Kuva: Caroline Ntaopane/ WoMin (alkuperäinen kuva väreissä African Arguments -sivulla)

Share