Huominen ei ole myytävänä | Muutosvaihtoehdot.fi

Ailton Krenak

Brasilialainen filosofin ja alkuperäiskansa-aktivistin korona-aikaan sijoittuva tarkkanäköinen teksti ihmisistä, elämästä ja luonnon tuhoamisesta. Voiko edes olla olemassa jotain, mikä ei olisi luontoa?

Lopetin matkustamisen ympäri maailmaa ja peruin sitoumukseni. Olen perheeni kanssa Krenak-kylässä, Doce-joen keskijuoksulla. Melkein kuukauden ajan reservaattimme on ollut eristyksissä. Poissaolijat palasivat, ja tiedämme hyvin, mikä riski on ottaa vastaan ulkopuolisia ihmisiä. Tiedämme, kuinka vaarallista on olla tekemisissä oireettomien ihmisten kanssa. Kaikki ovat täällä, eikä meillä ole toistaiseksi ollut yhtään koronatapausta.

Totuus on, että olemme eläneet eristettynä ja pakolaisina omalla alueellamme jo pitkään, 4 000 hehtaarin reservaatissa, jonka pitäisi olla paljon suurempi, jotta oikeus toteutuisi. Tämä tahaton eristäytyminen kasvatti vastustuskykyä, teki meistä sitkeämpiä. Kuinka voisinkaan selittää jollekulle, joka on ollut kuukauden suljettuna asunnossaan suurkaupungissa, mitä eristys minulle tarkoittaa? Anteeksi vaan, mutta tänään olen jo istuttanut maissia, istutin jo puun…

Jo jonkin aikaa olemme Krenak-kylässä surreet Doce-jokea. En osannut edes kuvitella, että maailma toisi meille uuden surun. Kaikki on pysähtynyt. Insinöörit kertoivat , että he aikovat hyödyntää teknologiaansa Doce-joen kunnostamiseen, ja kysyivät mielipidettäni. Vastasin: ”Sitä on hyvin vaikea panna toimeen. Kaikki se ihmisen toiminta, joka vaikuttaa jokeen, pitäisi lopettaa: sata kilometriä sen oikealla ja sata kilometriä vasemmalla rannalla, kunnes se heräisi jälleen henkiin.” Sitten yksi heistä sanoi : ”Mutta sehän on mahdotonta.” Maailma ei voi pysähtyä – ja silti maailma pysähtyi.

Elämme nyt sosiaalisen eristyksen kokemusta, jota kutsutaan karanteeniksi, jossa kaikkien ihmisten on pysyttävä kotona. Jos aiemmin me, alkuperäiskansat, olimme uhattuina: elämän merkityksen menettäminen tai sukupuutto uhkasi. Nyt me kaikki olemme tilanteessa, jossa maapallo ei kestä enää kulutustamme. Olemme todistaneet tragediaa, jossa ihmisiä kuolee eri puolilla maapalloa – jopa siinä määrin, että Italiassa ruumiita kuljetetaan polttouuniin kuorma-autoilla.

Kipu auttaa ehkä ihmisiä vastaamaan kysymykseen, olemmeko todella ihmiskunta. Olemme tottuneet tähän ajatukseen ja pidämme sitä luonnollisena, mutta kukaan ei enää kysy mitä ihmisenä oleminen todella tarkoittaa. Ikään kuin meillä olisi joukko leikkiviä lapsia, jotka jatkavat leikkimistä ja lapsuuden fantasiansa kuvittelemista loputtomiin. Mutta kun meistä tulee aikuisia, alamme tuhota planeettaamme ja kaivamme valtavaa kuilua kansojen ja yhteiskuntien välille. Niinpä on olemassa alihumaniteetti, joka elää suuressa kurjuudessa ilman mahdollisuutta paeta – ja tämäkin on meistä luonnollista.

Republikaanipuolueen puheenjohtaja sanoi äskettäin, että brasilialaiset sukeltavat viemäriin eikä mitään tapahdu. Näemme tässä miehessä nekropolitiikon, kuoleman päätöksentekijän. Maailmaa hallitsee sairas mentaliteetti. Ja nyt saimme tämän viruksen, planeetan organismin, joka vastaa ihmisten sairaaseen ajattelutapaan: se hyökkää kestämätöntä elämäntapaamme vastaan, jonka olemme itse vapaasti valinneet – tätä fantastista vapauttavastaan, jota kaikki rakastavat vaatia, mutta kukaan ei kysy, mikä sen hinta on.

Tämä virus syrjii ihmiskuntaa. Riittää, kun katsoo ympärilleen. Meloni kasvaa edelleen talon vieressä. Luonto jatkaa kasvuaan. Virus ei tapa lintuja, karhuja tai muita olentoja, vain ihmisiä. Sen sijaa paniikissa ovat ihmiset ja heidän keinotekoinen maailmansa, heidän toimintatapansa, joka on ajautunut kriisiin.

Se mitä tapahtuu on kauheaa, mutta yhteiskunnan on ymmärrettävä, että emme ole maan suola. Meidän on hylättävä ihmiskeskeisyys; meidän lisäksi on paljon muuta elämää, emme ole välttämättömiä elonkirjolle.

Päinvastoin. Pienestä pitäen olemme oppineet, että on olemassa luetteloita uhanalaisista lajeista. Samalla kun nämä luettelot kasvavat, ihmiset lisääntyvät tuhoamalla metsiä, jokia ja eläimiä. Olemme pahempia kuin Covid-19. Tämä ihmiskunta-niminen paketti irtoaa yhä enemmän maapallosta ja elää sivilisaation abstraktiossa, joka tukahduttaa monimuotoisuuden ja kieltää elämänmuotojen, olemassaolon ja tapojen moninaisuuden.

Ainoat ryhmät, jotka vielä katsovat tarvitsevansa maapalloa, ovat ne, jotka ovat jääneet unohduksiin planeetan reunoille, jokien rannoille, merien äärille – Afrikkaan, Aasiaan tai Latinalaiseen Amerikkaan. He ovat alihumaniteetti: rannikkokansat, intiaanit, quilombot, aboriginaalit. On siis olemassa ihmiskunta, joka kuuluu valikoituun klubiin, joka ei hyväksy uusia jäseniä. Ja on olemassa luonnonmukaisempi ja orgaanisempi kerros, alihumaniteetti, jonka juuret ovat kiinni maassa. En tunne kuuluvani ihmiskuntaan. Tunnen olevani pois suljettu.

Meitä on pitkään ruokittu tarinalla, että olemme ihmiskunta, ja olemme vieraantuneet maapallosta, organismista, johon kuulumme, – ja alkaneet ajatella, että se on yksi asia ja me toinen: maapallo ja ihmiskunta. En ymmärrä, että voisi olla olemassa jotain, mikä ei olisi luontoa. Kaikki on luontoa. Kosmos on luontoa. Kaikki, mitä voin ajatella, on luontoa.

Me, ihmiskunta, aiomme elää suurten yritysten, rahan omistajien, luomissa keinotekoisissa ympäristöissä. Nyt tämä organismi, virus, näyttää kyllästyneen meihin, se näyttää haluavan erota meistä, kuten ihmiskunta halusi erota luonnosta. Se haluaa ”sammuttaa” meidät, viedä meiltä hapen. Kun Covid-19 hyökkää keuhkoihin, potilas tarvitsee hengityskoneen: laitteen, joka syöttää happea, muuten hän kuolee. Kuinka monta tällaista konetta meidän on valmistettava planeetan 7 miljardille ihmiselle?

Äitimme Maa antaa meille ilmaiseksi happea ja nukuttaa meidät, herättää meidät aamulla auringonnousullaan, antaa lintujen laulaa, virtojen ja tuulen puhaltaa, luo tämän ihanan maailman jaettavaksi – ja mitä me teemme sillä? Se, mitä elämme, voi olla rakastavan äidin teko, joka on päättänyt saada poikansa hiljaiseksi ainakin hetkeksi. Ei siksi, että hän ei pidä pojastaan, vaan koska hän haluaa opettaa tälle jotain. ”Poika, ole hiljaa” Maa sanoo ihmiskunnalle. Ja se on niin ihmeellinen, ettei anna käskyjä. Se vain pyytää: ”Ole hiljaa”. Tämä on myös hiljentymisen merkitys.

Kunpa voisin tehdä taikoja, jotka vapauttaisivat meidät tästä eristyksestä, jotta kaikki voisivat tuntea sateen putoavan. On aika kertoa lapsillemme tarinoita ja selittää heille, ettei tarvitse pelätä. En ole maailmanlopun saarnaaja, vaan yritän jakaa viestin toisesta mahdollisesta maailmasta. Taistellaaksemme tätä virusta vastaan meidän on ensin oltava varovaisia ja sitten rohkeita.

Toiset puolustavat taloudellisen toiminnan jatkamista sanomalla, että ”jotkut kuolevat” ja se on väistämätöntä. Tällainen lähestymistapa vaikuttaa ihmisiin, jotka rakastavat vanhuksia, siis isovanhempia, vanhempia, lapsia, sisaruksia. Se on järjetön lausunto, eikä ole järkevää, että joku järjissään oleva ihminen tekee julkisen ilmoituksen sanomalla ”jotkut kuolevat”. Se on elämän halventamista, mutta myös sanan voiman halventamista. Joka näin sanoo, langettaa tuomion sekä ikääntyneille että heidän lapsilleen, lapsenlapsilleen ja kaikille ihmisille, jotka ovat kiintyneitä toisiinsa. Kuinka voisin olla rauhassa ajatellen, että äitini tai isäni voidaan hylätä. He ovat syy siihen, että olen elossa. Jos heidät voidaan hylätä, niin minutkin voidaan.

Lyhytnäköiset hallitukset ajattelevat, että talous ei voi pysähtyä. Mutta talous on ihmisten keksimää toimintaa, joka riippuu meistä. Jos ihmiset ovat vaarassa, mikään ihmisen toiminta ei ole enää tärkeää. Sanoa, että talous on tärkeämpää, on sama kuin sanoa, että alus on tärkeämpi kuin miehistö. Se on ajattelutapa, joka perustuu meritokratiaan ja valtataisteluun. Emme voi maksaa nykyistä hintaa ja jatkaa virheiden toistamista.

Michel Foucault on kirjoittanut upean teoksen Tarkkailla ja rangaista, jossa hän toteaa, että nykyisessä markkinataloudessa ihminen on hyödyllinen vain silloin, kun hän tuottaa. Kapitalismin kehittyessä on luotu välineitä, joilla ihmiset voidaan pitää hengissä tai tappaa: kun ihminen lakkaa tuottamasta, hänestä tulee kustannus. Joko tuotat edellytykset pysyäksesi hengissä tai tuotat edellytykset kuolla. Se, mitä tunnemme sosiaaliturvana kaikissa markkinatalousmaissa, on kallista. Hallituksissa ajatellaan, että olisi hienoa, jos kaikki kuluja aiheuttavat ihmiset kuolisivat. Se tarkoittaa, että riskiryhmiin kuuluvat ihmiset voidaan antaa kuolla. Se ei ole puhujaansa koskeva lipsahdus; henkilö ei ole hullu, vaan selväjärkinen ja tietää, mistä puhuu.

Jo kauan aikaa minun yhteyteni kaikkeen, mitä kutsutaan luonnoksi, on ollut kokemus, jota monet kaupungissa asuvat ihmiset eivät arvosta. Olen nähnyt ihmisten pilkkaavan: ”hän puhuu puille, halaa puita, puhuu joelle, katselee vuoria”, ikään kuin se olisi jonkinlainen vieraantuminen. Se on minun elämänkokemukseni. Jos se on vieraantumista, niin olen vieraantunut. En ole pitkään aikaan suunnitellut “myöhempiä” aktiviteetteja. Meidän on lakattava olemasta itsevarmoja. Emme tiedä, olemmeko huomenna elossa. Meidän on lakattava myymästä huomista.

Mieleeni tulee Carlos Drummond de Andraden runo: ”Seis./ Onko elämä pysähtynyt/ vai auto?”. Tämä on todellinen pysähdys. Nykyinen rytmi ei ole sama kuin viime viikolla, uudenvuoden aikaan, kesällä, tammikuussa tai helmikuussa. Maailma on nyt pysähdyksissä. Enkä tiedä, pääsemmekö tästä kokemuksesta ulos samalla tavalla kuin siihen astuimme. Se on kuin koukku, joka vetää meidät tietoiseksi. Se on sysäys, joka saa meidät katsomaan sitä, mikä todella on tärkeää.

Monet ihmiset ovat keskeyttäneet projektinsa ja toimintansa. Ihmiset luulevat, että riittää, kun muutetaan kalenteria. Ne, jotka vain lykkäävät sitoumuksiaan ikään kuin kaikki palaisi normaaliksi, elävät menneisyydessä. Tulevaisuus on tässä ja nyt, ensi vuotta ei ehkä ole. Kukaan ei voi paeta, eivät edes ne, jotka ajavat ulkomaisella autollaan käskemään työntekijöitään kuin orjia takaisin töihin. Jos virus tarttuu heihin, he voivat kuolla, kuten me kaikki. Land Roverilla tai ilman.

Kaupungit ovat energian imureita: jos sähkö katkeaa, ihmiset kuolevat suljettuina asuntoihinsa eivätkä pääse ulos. Meillä ei ollut kriittistä kykyä ajatella terveyskriisin seurauksia suurissa kaupunkikeskuksissa, ja minun on tunnustettava, että säälin näissä metropoleissa asuvia ihmisiä. Monet ihmiset asuvat yksin näissä keskuksissa. Emme ole enää sosiaalisia, koska olemme paikassa, jossa on yli 2 miljoonaa ihmistä.

Italialainen sosiologi Domenico De Masi siteeraa Albert Camusin profeetallista teosta Rutto artikkelissaan, joka kertoo pandemiasta: rutto voi tulla ja mennä ilman, että ihmisen sydän muuttuu. Hän siteeraa kokonaisen katkelman romaanista, jossa hahmo sanoo jotain tällaista: bakteeri, joka toi tuon kuoleman ja joka näytti olevan hallinnassa, saattoi edelleen piileskellä jossain taitoksessa, kaiteessa, ikkunassa, tuolissa, odottaen vain päivää, jolloin onnettomuutena tai opetuksena ihmisille rutto herättää rotat ja lähettää ne kuolemaan onnelliseen kaupunkiin.

Toivottavasti emme palaa normaaliin tilanteeseen, sillä jos palaamme, se tarkoittaa, että tuhansien ihmisten kuolema ympäri maailmaa oli turhaa. Kaiken tämän jälkeen ihmiset eivät halua enää kilpailla hapesta kymmenien työtovereiden kanssa pienessä työtilassa. Muutokset ovat jo käynnissä. Ei ole järkevää, että naisen on jätettävä lapsensa toisen hoidettavaksi voidakseen mennä töihin. Emme voi palata siihen rytmiin, jossa kaikki autot ja koneet ovat käynnissä samanaikaisesti.

Se olisi kuin kääntyisi negationismiin, hyväksyisi, että maapallo on litteä ja että meidän on jatkettava sen tuhoamista. Silloin olisimme todistaneet, että ihmiskunta on valhe.

***

Ailton Krenak syntyi vuonna 1953 Doce-joen laaksossa, Krenak-kansan maalla, jossa kaivostoiminta on vaikuttanut voimakkaasti ekologiseen tilaan. Hän on yhteiskunnallisen ekologialiikkeen aktivisti ja alkuperäiskansojen oikeuksien puolustaja, joka organisoi Aliança dos Povos da Floresta -yhteistyöjärjestön, joka kokoaa yhteen Amazonin jokivarren ja alkuperäiskansojen yhteisöjä. Hän on yksi merkittävimmistä johtajista liikkeessä, joka syntyi Brasilian alkuperäiskansojen suuren heräämisen aikana 1970-luvulta lähtien. Hän osallistui myös alkuperäiskansojen liiton (UNI) perustamiseen. Ailton on tehnyt laajaa koulutus- ja ympäristövalistustyötä toimittajana sekä video- ja televisio-ohjelmien kautta. Hänen taistelunsa 1970- ja 1980-luvuilla oli ratkaiseva tekijä vuoden 1988 perustuslakiin sisällytetyn ”intiaanipykälän” hyväksymisessä, joka takasi ainakin paperilla alkuperäiskansojen oikeudet omaan kulttuuriin ja maahan. Hän on yksi Unescon ehdotuksen laatijoista, mikä johti Serra do Espinhaçon biosfäärialueen perustamiseen vuonna 2005, ja sen hallintokomitean jäsen. Hänellä on Brasilian presidentin myöntämä kulttuuriansioritarikunnan kommodorin arvo ja vuonna 2016 hänelle myönnettiin kunniatohtorin arvonimi Juiz de Foran liittovaltion yliopistossa Minas Geraisissa.

Teksti on suomennettu Ailton Krenakin kirjoituksesta O amanhã não está à venda. Sen teksti on laadittu kolmen Ailton Krenakin kanssa huhtikuussa 2020 tehdyn haastattelun pohjalta: Maakaroun, Bertha, ”O modo de funcionamento da humanidade entrou em crise” (Ihmiskunnan toimintatapa on joutunut kriisiin). Estado de Minas, 3.4.2020; Helal Filho, William, ”Voltar ao normal seria como se converter ao negacionismo e aceitar que a Terra é plana” (Paluu normaaliin olisi kuin kääntyisi negationismiin ja hyväksyisi, että maapallo on litteä). O Globo, 6.4.2020; Martins, Christiana, “Não sou um pregador do apocalipse. Contra essa pandemia é preciso ter cuidado e depois coragem” (En ole apokalypsin saarnaaja. Tätä pandemiaa vastaan on oltava varovainen ja sitten rohkea). Expresso, Lissabon, 7.4.2020.