Daniela Del Bene, Juan Pablo Soler ja Tatiana Roa
Energiasuvereniteetissa tavoitteena on energian oikeudenmukainen tuotanto, jakelu ja hallinnointi yhteisöjen toimesta luonnon kiertokulkuja kunnioittaen.
Termi energiasuvereniteetti (energy sovereignty) viittaa sellaisiin poliittisiin projekteihin ja visioihin, joiden tavoitteena on energian oikeudenmukainen tuotanto, jakelu ja hallinnointi ekologisesti ja kulttuurisesti paikkatietoisten ja aktiivisten yhteisöjen toimesta, tavoilla, jotka eivät aiheuta vahinkoa toisille, ja luonnon kiertokulkuja kunnioittaen. Toiminnan ympäristönä voivat olla yhtä lailla kaupungit kuin maaseutu. Energiasuvereniteetti toimii iskusanana järjestöille ja liikkeille niiden vaatiessa itselleen oikeuksia päättää energiastaan, joka ymmärretään luonnollisena yhteisvaurautena sekä kaiken elämän perustana. Termi viittaa myös koko siihen monenkirjavaan joukkoon paraikaa kehitteillä olevia järjestelmätason vaihtoehtoja, jotka haastavat dominoivaa energiaparadigmaa, jossa valta on keskittynyt suurille ja voimakkaille toimijoille.
Energiasuvereniteetin käsitettä on käytetty Latinalaisessa Amerikassa 1990-luvulta alkaen haastamaan valtion liikelaitosten yhtiöittämistä sekä peruspalveluiden yksityistämistä monikansallisten yhtiöiden haltuun. Energiasuvereniteetin vaatimuksesta on tullut maanviljelijöiden liikkeiden vaatiman ruokasuvereniteetin tavoin jaettu tavoite järjestöille ja liikkeille kautta maailman. Sen suosio on kasvanut eritoten vuoden 2000 jälkeen, vastauksena niihin lukuisiin erilaisiin ekstraktivismin, energiaköyhyyden, oligopolien eli harvainvaltaisten markkinoiden, patriarkalismin, yksityistämisen, kauppasopimusten sekä sotien ja rikosten muotoihin, joita pyrkimys fossiilisten polttoaineiden saatavuuden varmistamiseksi ylläpitää ja saa aikaan.
Sittemmin energiasuvereniteetista on tullut myös yksi vastaus ilmastonmuutokseen ja fossiilisen polttoaineteollisuuden ongelmiin. Energiasuvereniteetin tavoite on muun muassa sisällytetty sekä Ecuadorin että Bolivian uusiin perustuslakeihin. Euroopassa aihetta on käsitelty useissa kampanjoissa, joissa kyseenalaistetaan energia-alan oligopoleja ja pyritään luomaan alalle uusia julkisia yrityksiä – Barcelonan kaupunki on tästä malliesimerkki [1]. Saksassa käynnissä olevaan ”energiakäänteeseen” (Energiewende) eli voimakkaaseen siirtymään kohti uusiutuvia energiamuotoja liittyy niin ikään paikallisen ja demokraattisemman tuotannon tukeminen [2]. Erilaisia toimia kaupunkien energiantuotantolaitosten sekä sähköverkkojen palauttamiseksi paikallishallintojen haltuun on meneillään Yhdysvaltain Boulderissa, Saksan Hampurissa ja Berliinissä sekä Ison-Britannian Lontoossa.
Energia on dekolonisoitava
Energiasuvereniteetti tarkoittaa oikeutta päättää, mitä energialähdettä käytetään, kuinka paljon ja millä tavoin energiaa tuotetaan, kuka sitä tuottaa sekä missä ja kenelle sitä tuotetaan. Linjautuen yhteen ekofeminististen näkökulmien kanssa energiasuvereniteetti vaatii hegemonisten energiarakenteiden dekolonisointia. Energian
dekolonisointi edellyttää, että kyseenalaistetaan syvään juurtuneita uskomuksia – kuten laajasti yleistävä ymmärrys Energiasta (isolla E-kirjaimella) abstraktina ja kauttaaltaan yhdenmukaisena kaupallisena energiantuotantona sekä pääoman kasvattamisen keinona. Se edellyttää, että abstrakti ja yleismaailmallinen Energia erotetaan niistä yhteismitattomista ja konteksteiltaan vaihtelevista ”energioista” (pienellä e-kirjaimella) (Hildyard ym., 2012), jotka voivat muuntaa muotoaan ajasta ja paikasta toiseen, mukautuen erilaisiin ekologisiin oloihin ja ihmisten maantieteellisiin ympäristöihin.
Se, miten energiasuvereniteetin vaatimus on liittänyt yhteen erilaisia toimijoita yhteiskunnan eri sektoreilta – ympäristöoikeusjärjestöjä, energiahankkeista kärsineitä ihmisiä, ammattijärjestöjä, kaupunkien asukkaita – paljastaa yhtäältä vaatimuksen moniulotteisuuden ja toisaalta sen huomattavan potentiaalin poliittisena
projektina. Kolumbiassa vesivoimapatohankkeista kärsineiden ihmisten liike Movimiento Ríos Vivos vaatii, että kaikkiin ehdotettuihin patohankkeisiin on sisällytettävä sekä energia- että vesisuvereniteetin varmistaminen. Vaatimusta perustellaan hankkeiden piirissä elävien yhteisöjen läheisillä kulttuurisilla kytköksillä veteen sekä sillä suoralla yhteydellä, joka vallitsee ihmisyhteisöjen historiallisen dominoinnin ja heidän käyttämiensä vesivarantojen hallinnan välillä. [3]
Brasiliassa sikäläinen patohankkeiden uhkaamien ihmisten liike Movimento dos Atingidos por Barragens (MAB) on lyöttäytynyt yhteen ammattiyhdistysten kanssa muodostaen niin kutsutun työläisten ja viljelijöiden vesi- ja energiafoorumin (Plataforma Operária e Camponesa da Água e Energia, POCAE). Foorumin puitteissa on keskusteltu megapatohankkeiden ja energiayhtiöiden historiallisesta velasta niille, joiden elämään patohankkeet ovat vaikuttaneet haitallisesti, sekä kehitelty ehdotusta maan energia- ja kaivospolitiikkaa ohjaavaksi toimintalinjaksi (Proyecto Energetico Popular). [4]
Kansainväliset ammattiliittojen yhteenliittoumat Trade Unions for Energy Democracy (TUED) sekä Julkisalojen kansainvälinen liitto PSI (Public Service International) ymmärtävät niin ikään energian olevan useimmille yhteiskunnan sektoreille äärimmäisen tärkeä ja niitä yhdistävä kysymys. Energia on tärkeää niin taloudellisten
ja tuotannollisten suhteiden uudelleenorganisoinnin kuin julkisen terveydenhuollon ja työntekijöiden työturvallisuuden varmistamisen kannalta.
Tavoitteena energiantuotannon, teknologian ja tiedon hajauttaminen
Energiasuvereniteetti haastaa ”kaupunkien” ja ”maaseudun” vastakkainasettelun mitä tulee sosiaalisiin
ja ympäristövaikutuksiin: epäoikeudenmukainen energiamalli ei vahingoita yksinomaan megahankkeiden tieltä häädettyjä ihmisiä, vaan kaikkia, joiden harteille hankkeiden sosiaaliset kustannukset kaatuvat ja joiden
selkänahasta ylimääräiset voitot revitään. Kaupunkiympäristöjen energiaköyhien asukkaiden tulisi katsoa tulleen köyhdytetyiksi tai ryöstetyiksi, ja demokraattisten prosessien nähtävä vääristyneen politiikan ja energia-alan
toimijoiden keskinäisen ”pyöröovi-ilmiön” seurauksena. Esimerkiksi Espanjassa, Isossa-Britanniassa ja Bulgariassa kaupunkien asukkaat ovat järjestäytyneet protestoimaan sähkön hintojen jyrkkää nousua sekä haavoittuvien perheiden suojelemiseksi tarkoitettujen lakien rikkomista vastaan. Kataloniassa tällaista työtä tekee paikallisten
asukkaiden, sosiaalisten liikkeiden sekä kansalaisjärjestöjen yhteenliittouma nimeltä La Alianza contra la Pobreza Energética (APE).
Energiasuvereniteetin vaatimus vastaa myös energiasiirtymissä kohdattaviin, teknologiaa ja tietoa koskeviin haasteisiin. Se peräänkuuluttaa energiantuotannon, energiateknologian ja tiedon hajauttamista, uudelleenpaikallistamista ja erilaistamista. Se esittää episteemisen haasteen ajatella elinalueemme uusiksi – ei siis silkkoina hyödynnettävien luonnonvarantojen varastoina, vaan sosiaalis-kulttuurisina kokonaisuuksina, joissa olemassaolo merkityksellistyy ja joiden perustalle rakennetaan tietoisesti vastuullisia ja iloa tuottavia poliittisia
elämänprojekteja (proyectos de vida – Escobar, 2008). Tai, kuten toisissa Latinalaisen Amerikan yhteisöissä sanotaan: planes de permanencia en los territorios (”seudulla pysymisen suunnitelmia”) tai proyectos de buen vivir (”hyvän elämän hankkeita”).
Energiasuvereniteettia tavoitellessa kohdataan väistämättä myös rajoitteita ja konflikteja. Energiasuvereniteetti
järisyttää tuotantosuhteidemme perustuksia ja haastaa siten yhteiskuntiemme vaikutusvaltaisia sektoreita: energiayhtiöitä, rakennusalan toimijoita, poliittisia ja rahoitusalan eliittejä, sotalaitoksia – ja niin edelleen. Millä
tavoin se voi vaikuttaa esimerkiksi modernien valtioiden ja niiden hallintojen rakenteisiin? Edellyttääkö energiasuvereniteetti koko hallinnollisen kontekstin uudelleenjärjestelyä uudenlaisen energiamallin hallinnoimiseksi? Kuinka se voi välttää suljettujen ja syrjivien ryhmittymien muotoutumisen ja sen sijaan
edistää avointen yhteisöjen keskinäistä yhteistyötä – kenties soveltaen jonkinlaista subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatetta? Auttavatko energiasuvereniteettia ajavat aloitteet määrittelemään uusiksi kulutuksen rajoja ja kehittämään sellaisia energiankulutuksen käytäntöjä, jotka ovat kullakin alueella aidosti kestäviä?
Vaikka haasteet ovat syviä, lähempi tarkastelu paljastaa, että erilaisia ratkaisumalleja on jo kehitetty ja toiminnassa – esimerkkeinä voidaan mainita Costa Rican maaseudulla toimivat sähköntuotanto- ja jakeluosuuskunnat, kuten COOPELESCA (Cooperativa de Electrificación Rural de San Carlos); espanjalaiset vihreää sähköä tuottavat osuuskunnat Som Energia ja GoiEner; italialainen vihreän sähkön tuottajien ja kuluttajien osuuskunta Retenergie; sekä lukuisat aloitteet maailman eri kaupungeissa urbaanin energiatuotannon palauttamiseksi julkiseen hallintaan. Tällaisia aloitteita on arvostettava ja puolustettava, sillä niillä on erittäin suuri potentiaali moninkertaistua.
***
Daniela Del Bene on ympäristökysymyksiin liittyviä konflikteja kartoittavan Environmental Justice Atlas ‑verkkokarttapalvelun (https://ejatlas.org/) koordinaattori Barcelonan autonomisen yliopiston ympäristötieteiden ja teknologian laitoksella sekä jäsen Research & Degrowth (R&D) -tutkimus- ja vaikutustyökollektiivissa ja Katalonian energiasuvereniteettiverkosto XSE:ssa (Xarxa per la sobirania energètica).
Juan Pablo Soler on patohankkeiden uhkaamia ihmisiä ja alueita puolustavien, kolumbialaisen Movimiento Ríos Vivos -liikkeen sekä latinalaisamerikkalaisen padoista kärsineiden ihmisten liike MAR:n (Movimiento de Afectados por Represas de América Latina) jäsen.
Tatiana Roa on kolumbialaisen CENSAT (Centro Nacional Salud, Ambiente y Trapajo) Agua Viva ‑järjestön eli Kolumbian Maan ystävien yleiskoordinaattori. Järjestö toimii terveiden elinympäristöjen ja yhteisöjen sekä kestävän kehityksen puolustamiseksi Kolumbiassa.
Alkuperäisteksti on julkaistu englanniksi nimellä “Energy Sovereignty” teoksessa Pluriverse: A Post-Development Dictionary, toim. A. Kothari, A. Salleh, A. Escobar, F. Demaria ja A. Acosta, Authors Upfront / Tulika, Delhi, 2019.
Suomentanut Eeva Talvikallio.
Viitteet:
[1] Tarkempaa tietoa Barcelonan kaupungin ympäristöystävällisempää ja paikallisempaa, julkista energiantuotantoa edistävästä energiapolitiikasta, ks. Barcelonan kaupunginvaltuuston energiakysymyksille omistetut verkkosivut osoitteessa: https://www.energia.barcelona/en/energy-policies-city-council
[2] Ks. Wettengel, Julian, ”Citizens’ participation in the Energiewende”, Clean Energy Wire (CLEW) ‑verkkojulkaisu, 25.10.2018. https://www.cleanenergywire.org/factsheets/citizens-participation-energiewende
[3] Lisää tietoa Movimiento Ríos Vivos -liikkeestä ja sen vaatimuksista ja toiminnasta, ks. liikkeen verkkosivut: https://riosvivoscolombia.org/en/
[4] Ks. Movimento dos Atingidos por Barragens (MAB) ‑liikkeen verkkosivut: https://mab.org.br/category/english/
Lähteet ja lisälukemista:
Angel, James, Towards Energy Democracy: Discussions and outcomes from an international workshop, Amsterdam, 11–12 February, työpajaraportti, Transnational Institute, 19. toukokuuta, 2016. https://www.tni.org/en/publication/towards-energy-democracy
Cotarelo, Pablo, David Llistar, Alfons Perez, Àlex Guillamon, Maria Campuzano ja Lourdes Berdié, “Defining Energy Sovereignty”, El Ecologista: Ecologistas en Acción Magazine, nro 81, kesä 2014. https://odg.cat/wp-content/uploads/2014/08/energy_sovereignty_0.pdf
Escobar, Arturo, Territories of Difference: Place, Movements, Life, Redes, Duke University Press, Durham, Pohjois-Carolina, USA, 2008.
Hildyard, Nicholas, Larry Lohman ja Sarah Sexton, Energy Security for What? For Whom? The Corner House,
Sturminster Newton, Iso-Britannia, 2012.
Kunze, Conrad ja Sören Becker, Energy Democracy in Europe: A survey and outlook, Rosa-Luxemburg-Stiftung, Brysseli, Belgia, 2014. https://www.rosalux.de/fileadmin/rls_uploads/pdfs/sonst_publikationen/Energy-democracy-in-Europe.pdf
Kuva: Aminata Diarra työskentelee teknikkona Finkolo Ganadougoun aurinkohybridivoimalalla Malissa. Kuvaaja: Mali Folkecenter Nyetaa -järjestö.
