Christelle Terreblanche

Ekofeministinen analyysi tarjoaa järjestelmätason sosiologisen pohjan kaikille jälkikehityksen vaihtoehdoille, jotka tavoittelevat sekä tasa-arvoa että ekologisesti kestäviä tapoja elää. Ekofeministit puolustavat maailmankuvaa, joka pohjaa kaikkien elämänmuotojen huolenpitoon.

 

Ekofeministit tarkastelevat historiallisia, materiaalisia ja ideologisia yhteyksiä naisten alistamisen ja luonnon hallinnan välillä. Ekofeminismi on kasvava liike ja se keskustelee monilla politiikan teorioiden kentillä yhdistellen esimerkiksi feminismiä, dekoloniaalinäkökulmaa ja ympäristöetiikkaa. Ekofeminismi vaatii syvällisempää pohdintaa siitä, kuinka keskeisiin käsitteisiin on sisäänrakennettu ja kuinka ne ovat korruptoituneet perinteisistä sukupuolittuneista olettamuksista.

Ekofeministisen teorian alusta saakka (1960-luvulla) sitä on innoittanut ruohonjuuritason suora toiminta. Ekofeministinen liike kasvoi nopeasti 1970- ja 1980-luvuilla ydinvoiman vastaisen ja rauhan liikkeiden rinnalla, ympäristön pilaantumisesta johtuvan huolen kasvaessa. Naisaktivisteja toimii kaikkialla, missä elämän sosiaalinen ja ekologinen uusiutuminen on uhattuna: oli kyseessä sitten ongelmajätteet, rotuväkivalta, hoitoalan työntekijöiden hyväksikäyttö, luonnon monimuotoisuuden kato, metsäkato, siemenoikeuksien kaupallistaminen tai perinteisten yhteisömaiden kaappaus ’kehityksen’ tarpeisiin.

Ekofeministit toteavat, että ihmisten vapautumista historiallisista patriarkaalisista asenteista ei voida saavuttaa ilman kaikkien muiden ’toisten’ vapauttamista. Ekofeministien mukaan globaalin pohjoisen naiset yhdessä globaalin etelän viljelijöiden ja alkuperäiskansojen kanssa voivat muodostaa yhtenäisen poliittisen äänen, koska he kaikki pystyvät huolehtimaan inhimillisestä ja ei-inhimillisestä elämästä. Poliittisesti ekofeminismi on ainutlaatuinen, eikä ole vain feminismin, marxismin tai ekologian sivuhaara. Vaikka sen taustalla yhdistyvät monet ajatukset, ekofeminismi määrittelee uudelleen feministisiä huolenaiheita yhteiskunnallisesta tasa-arvosta yhdistäen sen ympäristöoikeudenmukaisuuteen ja tinkimättömyyteen.

Ekofeminismiä arvostetaan toisinaan perinteisen viisauden elvyttämisestä, jossa kaikki elämä on keskinäisessä riippuvuussuhteessa. Esimerkiksi Intiassa chipko-naiset suojelivat jo Graafinen kuva, jossa puun alla neljä henkilöä sekä puussa naista kuvaava symboli.vuosisatoja sitten metsiä hakkuilta halaamalla metsän puita. Käsite ekofeminismi sai kuitenkin alkunsa vuonna 1974, kun ranskalainen feministi Françoise D’Eaubonne vetosi vallankumouksen puolesta ekosfäärin pelastamiseksi. Vallankumouksella hän tarkoitti täydellistä sekä ihmisen ja luonnon että miehen ja naisen välisten suhteiden jälleenrakennusta. Carolyn Merchantin historiallinen analyysi Euroopan tieteellisestä vallankumouksesta, The Death of Nature, paljasti modernisuuden isien päättäväisyyden tuhota naisten itsemääräämisoikeus lisääntymiseen institutionaalisten noitavainojen kautta. Tuolloin kasviparantajien ja kätilöiden erityinen tieto korvattiin ’lääketieteen ammatilla’ ja määritellen luonto ja keho ’koneiksi’. Muutos lakkautti varovaisuuden periaatteeseen pohjaavan naisten hoivatyön sekä vahvisti muinaista dualistista ontologiaa miesten rationaalisesta paremmuudesta ja kontrollia ’muiden’, kuten ’tottelemattomien’ naisten ja ’kaoottisen’ luonnon, suhteen.

Valtavirtanäkökulman liberaalit modernistit ovat usein tulkinneet ekofeministien kritiikin nurinkurisesti kaivautuen patriarkaaliseen ideaan naisten tai alkuperäiskansojen huonommuudesta, koska he ovat ’olennaisesti lähempänä luontoa’. Tosiasiassa ekofeministit purkavat vanhaa hegemonista kaksijakoisuutta, jota pohjaa miehen herruuteen luonnosta, paljastaen kuinka vallassa oleva suku-puoli, etninen ryhmä ja sosiaalinen luokka käyttävät kyseistä dualismia säilyttääkseen sosiaalisen valta-asemansa yli muiden. Ekofeministinen lähestymistapa voi siten auttaa syventämään jokaisen itsetietoisuutta omista kytköksistään valtasuhteisiin. 

Kansainvälisesti tarkasteltuna naiset tekevät 65 prosenttia kaikesta työstä ansaiten vain noin 10 prosenttia palkoista. Globaalissa etelässä naiset tuottavat 60-80 prosenttia kaikesta ruoasta. Siirtomaa-ajan Afrikassa ja Etelä-Amerikassa tehdyn tutkimuksen perusteella Maria Mies ja hänen saksalainen Bielefeldin tutkimusryhmänsä ehdottivat ’toimentulonäkökulman’ käyttöönottoa tunnistamaan naisten ja pienviljelijöiden ekologisen tiedon roolia elämän tuottamisessa ja siihen varautumisessa. Tämä talousnäkökulma on mobilisoinut ekofeminismin jälkikehitys-politiikkaa 1980-luvulta lähtien, ennakoiden nykyisiä vaihtoehtoja, kuten buen vivir eli ’hyvä elämä’ -maailmankatsomusta ja viimeaikaista Euroopassa käytävää keskustelua talouskasvun jälkeisestä ajasta (tai kohtuutaloudesta) sekä solidaarisuustaloudesta. Toinen ’väärinkehityksen’ paljastus on ollut Vandana Shivan selonteko siitä, kuinka intialaiset naisviljelijät ovat menettäneet saavuttamansa yhteisöllisen ruokasuvereniteetin 1900-luvun vihreän vallankumouksen teknologioiden käyttöönoton myötä.

Ekofeminismi yhdistää pohjoisen ylikulutuksen ja etelän hyväksikäytön

Samalla kun taloudelliset ja teknologiset ratkaisut syventävät ekologista kriisiä, ekofeministit paljastavat kapitalistisen monimutkaisen luokkaan, etnisyyteen ja sukupuoleen pohjaavan anastuksen luonteenpiirteen. Materialistisena työhön perustuvana politiikkana ekofeminismi yhdistää vauraan teollistuneen globaalin pohjoisen ylikuluttamisen ja sen hyväksikäyttämän globaalin etelän. Ekofeministinen liike muistuttaa, että kapitalistinen patriarkaalinen tuotantojärjestelmä käyttää periferioita viemärinään, ekologisena velkana alkuperäiskansayhteisöille sekä naisten ja tulevien sukupolvien kehoon kertyvänä velkana. Materialistiset ekofeministit kuten Ariel Salleh, Mary Mellor, Eva Charkiewicz, Ana Isla ja muut yhdistävät toimeentulon ja ekologisen riittävyyden toisiinsa. He kritisoivat talousreduktionismin (yksinkertaistamisen) koulukuntaa elämää uusintavan työn huomiotta jättämisestä kodeissa ja pelloilla – samoin luonnon kiertokulun, josta kapitalismi on riippuvainen.

Ekofeministit katsovat, että uusintava työ on edellytys kapitalistiselle ja marxilaiselle tuotannon ja vaihtoarvon lisäämiselle vaurauden kartuttamisen tekijänä. Salleh määrittelee syrjäytetyt uusintavat työntekijät – naiset, viljelijät ja alkuperäiskansat – maailmanlaajuiseksi ’metateollisen luokan’ enemmistöksi, joiden taidot ilmaisevat ’kehollista materiaalistista’ epistemologiaa ja etiikkaa. Heidän uusintavat käytäntönsä luonnon kanssa ovat itsessään valmiita poliittisia ja materiaalisia vastareaktioita ympäristökriisiin. Tällaisia työntekijöitä on ympäri maailmaa ja he muodostavat laajan mutta melkein näkymättömän ympäristöstään vielä vieraantumattoman työn tilkkutäkin, ylläpitäen elämää sen monimutkaisissa ihmisen ja luonnon välisissä suhteissaan. ’Metateollinen työvoima’ täyttää ekologista kiertokulkua nettopositiivisella ’aineenvaihdunnallisella arvolla’. Ekofeminismi laajentaa siten selvästi perinteisen marxilaisen luokka-analyysin fokusta. Niinpä sen teorisointi kapitalistiseen arvonluontia ’luonnollistavasta tuennasta’ uusintavan työn kautta vaikuttaa koko akateemiseen vasemmistoon. Naisten tekemiin teorisointeihin liittyy aina kuitenkin se riski, että ne muunnetaan osaksi olemassa olevia patriarkaalisia metakertomuksia.

Ekofeministinen politiikka pyrkii edistämään ihmisen vapautumista jakamisen periaatteisiin pohjaavien uusintavien solidaarisuustalouksien kautta. Se painottaa monimutkaisuutta homogeenisuuden sijaan, yhteistyötä kilpailun sijaan, yhteisvaurautta yksityisomaisuuden sijaan ja käyttöarvoa vaihtoarvon sijaan. Tällainen vapautumiseen perustuva politiikka on saamassa lisää tunnustusta, koska sillä on kykyä havainnollistaa ja yhdistää ekologisten, feminististen, marxilaisten ja elämälähtöisten alkuperäiskansojen maailmankatsomusten, kuten Intian swaraj:n ja Afrikan ubuntu-etiikan, huolenaiheita. Ekofeministinen analyysi tarjoaa järjestelmätason sosiologisen pohjan kaikille jälkikehityksen vaihtoehdoille, jotka tavoittelevat sekä tasa-arvoa että ekologisesti kestäviä tapoja elää. Ekofeministit puolustavat maailmankuvaa, joka pohjaa kaikkien elämänmuotojen huolenpitoon.

***

Christelle Terreblanche on kehitystutkimuksen väitöskirjatutkija Kwa-Zulu-Natalin yliopiston Kansalaisyhteiskuntakeskuksessa. Hänen tutkii ekofeminismin lisäksi poliittista ekologiaa ja ekologista oikeudenmukaisuutta. Hän on kokenut poliittinen kirjeenvaihtaja ja entinen Etelä-Afrikan totuus- ja sovintokomission tiedottaja.

Alkuperäisteksti kirjassa: Pluriverse: A Post-Development Dictionary. Toim. A. Kothari, A. Salleh, A. Escobar, F. Demaria ja A. Acosta. Authors Upfront ja Tulika, Delhi, 2019

Lisälukemista:
Merchant, Carolyn (1980). The Death of Nature: Women, Ecology and the Scientific Revolution. San Francisco: Harper

Mies, Maria and Vandana Shiva (1993). Ecofeminism. London: Zed Books

Salleh, Ariel (ed.) (2009). Eco-Sufficiency and Global Justice: Women Write Political Ecology. Lon-don: Pluto Press

Navdanya – maapallokeskeinen, naiskeskeinen ja viljelijöiden johtama liike biologisen ja kulttuurisen monimuotoisuuden suojelemiseksi: https://www.navdanya.org

WoMin – African Women Unite Against Mining: https://womin.org.za

World March of Women: https://marchemondiale.org/

Ekofeminismi Systemic alternatives –sivustolla: https://systemicalternatives.org/2017/03/27/ecofeminism-2/

Kuva: Valeria Arancibia. Yksityiskohta Ekofeminismi-infograafista

Share