Geoffrey Pleyers
Vaihtoehto globaalisaatiolle tai Globaali oikeudenmukaisuus -liike syntyi 1990-luvun lopun vapaakauppasopimusten vastaisesta aallosta ja on sittemmin järjestänyt valtavia Maailman sosiaalifoorumeita.
Zapatista-alkuperäiskansojen liikkeen kapina Meksikon hallitusta ja Pohjois-Amerikan vapaakauppasopimusta vastaan 1. tammikuuta 1994 symboloi Vaihtoehto globalisaatiolle tai Globaali oikeudenmukaisuus -liikkeen syntyä. La Via Campesina, jonka kannattajiin kuuluu nykyään yli 200 miljoonaa pienviljelijää ympäri maailmaa, oli perustettu kolme kuukautta aiemmin. Yllättäen alkuperäiskansat ja pienviljelijät nousivat eturintamaan maailmanlaajuisessa liikkeessä, joka kritisoi uusliberalistista talousjärjestystä ja tutkii tai uudistaa emansipaatioon johtavia polkuja.
Vaikka globalisaatio miellettiin toisen maailman reaalisosialismin lopuksi ja lännen ’markkinademokratian lopulliseksi voitoksi’, Vaihtoehto globalisaatiolle -liike (Alter-Globalization Movement) viittaa edistysmielisten liikkeiden keskuudessa pikemminkin kolmannen maailman – sellaisena kuin se ymmärrettiin 1900-luvulla – loppuun ja globaalin etelän nousuun.
On merkittävää, että liikkeen alku, sen tärkeimmät kohtaamiset, Maailman sosiaalifoorumit, ja sen ekologisen käänteen tärkeimmät vaiheet sijoittuvat enimmäkseen globaaliin etelään. Pohjoisen aktivistien ja etelän kamppailujen, aktivistien, ymmärrysten ja kosmovisioiden välinen merkittävä kohtaaminen on vaihtoehtoliikkeen olennainen ydin ja tavoite – 2000-luvun emansipaatiokamppailujen, käytäntöjen ja tietoteorioiden lähtökohta.
Paikalliset ja kansalliset joukkokokoukset ja mielenosoitukset hallitsivat vaihtoehto globalisaatiolle -liikkeen ensimmäistä vaihetta. Sen globaalisuus tuli kuitenkin yhä selvemmin esiin erityisesti maailmanlaajuisten tapahtumien ympärille järjestetyissä mielenosoituksissa, kuten protestissa Maailman kauppajärjestön (WTO) vuosituhannen huippukokousta vastaan vuonna 1999 Seattlessa, Yhdysvalloissa. Monilla tutkija-aktivisteilla oli merkittävä rooli yleisön tietoisuuden lisäämisessä vapaakaupan sosiaalisista seurauksista ja hegemonisen Washingtonin konsensuksen haastamisessa.
Liike sai vauhtia vapaakauppasopimusten vastaisista mielenosoituksista ja vuodesta 2001 lähtien järjestetyistä Maailman sosiaalifoorumeista. Ne keräsivät jopa 120 000 (Mumbai, 2004) ja 170 000 (Porto Alegre, 2005) aktivistia jakamaan ajatuksia ja kokemuksia ja osoittamaan, että “toinen maailma on mahdollinen”. Vuodesta 2011 lähtien uusi maailmanlaajuinen protestiaalto kaikissa maanosissa on pitänyt yllä vaihtoehtoliikkeitä erityisesti tuomitsemalla säästökuripolitiikan ja nostamalla esiin eriarvoisuuden sekä poliittisen, taloudellisen ja median eliitin välisen salaliiton.
Vaihtoehtoja globalisaatiolle vaativat aktivistit osoittavat, että keinottelu, veroparatiisit ja resurssien keskittyminen superrikkaiden käsiin ovat sosiaalisten ja ekologisten vahinkojen pääasiallinen syy. Alusta lähtien liike on myös mobilisoinut ihmisiä äärioikeistoa, nationalismia ja sotia vastaan sekä tukenut maahanmuuttajia.
Ympäristökysymykset saivat yhä enemmän huomiota liikkeen sisällä. Globaalin oikeudenmukaisuuden ja ympäristökysymysten aktivistit yhdistyivät Climate Justice Network -verkostossa, joka perustettiin Balilla, Indonesiassa vuonna 2007. He totesivat, että ilmastonmuutoksen välttäminen edellyttää rakenteellisia muutoksia nykyisessä kapitalistisessa taloudessa ja poliittisessa järjestelmässä.
Kolme aktivismin kulttuuria
Vastoin vallitsevaa ajattelua, jonka mukaan uusliberalistiselle politiikalle ei ole vaihtoehtoa, globalisaation muutosta ajavat aktivistit väittävät, että tavalliset kansalaiset voivat vaikuttaa paikalliseen, kansalliseen ja maailmanlaajuiseen politiikkaan. He tukeutuvat seuraaviin kolmeen aktivismin kulttuuriin:
Järjen tie: kansalaisten vasta-asiantuntijuus. Oikeudenmukaisempi maailma edellyttää, että kansalaiset osallistuvat keskusteluihin globaaleista kysymyksistä. He osoittavat, että uusliberalistinen politiikka on sosiaalisesti epäoikeudenmukaista, epädemokraattista, tieteellisesti järjenvastaista ja taloudellisesti tehotonta. He kehittävät vaihtoehtoista ja rationaalisempaa politiikkaa, joka suuntautuu yhteiseen hyvään.
Järjen tien aktivistit pitävät suurimpana haasteena tapaa, jolla talous on sidottu sosiaalisiin, kulttuurisiin, ympäristöllisiin ja poliittisiin normeihin. Aktivistit noudattavat ylhäältä alaspäin suuntautuvaa sosiaalisen muutoksen käsitettä ja kehottavat poliittisia päättäjiä ja kansainvälisiä instituutioita sääntelemään taloutta asiantuntijoiden ja kansalaisten valvonnassa. Selkeiden tieteellisten todisteiden, tehokkaiden kampanjoiden ja kansalaisten mobilisoinnin avulla he ovat vaikuttaneet merkittävästi yleisen tietoisuuden lisäämiseen ja poliittisten toimien aikaansaamiseen tärkeissä globaaleissa kysymyksissä, kuten ilmastonmuutoksessa ja veronkierrossa. Kasvihuonekaasupäästöjen kasvun jatkuminen – huolimatta pikaisia toimia vaativista tieteellisistä raporteista – ja kaiken tieteellisen oikeutuksen menettäneen uusliberalistisen politiikan jatkuva voimistuminen osoittavat kuitenkin myös, että selkeät tieteelliset perustelut globaalin muutoksen edistämiseksi ovat rajalliset.
Subjektiivisuuden tie: esikuva-aktivismi. Sen sijaan, että odottaisi poliittisten päättäjien ratkaisevan ongelmat, toinen suuntaus valitsee alhaalta ylöspäin suuntautuvan sosiaalisen muutoksen käsitteen. Uusi maailma alkaa itsestä ja paikallisella tasolla. Ohjenuorana on omien käytäntöjen ja arvojen (demokratia, osallistuminen, kestävä kehitys, sukupuolten tasa-arvo jne.) välinen johdonmukaisuus. Alkuperäis- ja maaseutuyhteisöt, autonomiset liikkeet, sosiaalikeskukset tai Occupy-liikkeet pyrkivät kaikki luomaan kokemuksen tiloja, jotka ymmärretään “kapitalistisesta yhteiskunnasta erillään oleviksi autonomisiksi tiloiksi, jotka antavat toimijoille mahdollisuuden elää omien periaatteidensa mukaisesti, solmia sosiaalisia suhteita ja ilmaista subjektiivisuuttaan ja luovuuttaan”. Konkreettiset käytännöt jokapäiväisessä elämässä ovat merkityksellisiä paljon paikallistasoa laajemminkin, sillä ne haastavat kapitalistisen elämäntavan ja vastustavat kulutuskulttuurin valtaa. Aktivismi on näin ollen prefiguratiivista – eli se ennakoi konkreettisissa toimissa kestävän ja demokraattisemman maailman elementtejä. Aktivismi on myös performatiivista – toisenlainen maailma alkaa tässä ja nyt, konkreettisissa ja paikallisissa käytännöissä.
Liittoutuminen edistyksellisten hallitusten kanssa. Liikkeen klassisempi osa uskoo, että sosiaalinen muutos tapahtuu edistyksellisten kansallisten hallitusten ja kansanliikkeiden välisen liiton kautta. Vuonna 2005 edistykselliset johtajat ja liikkeet onnistuivat pysäyttämään Amerikan vapaakauppasopimukset. Liikkeiden ja edistyksellisten hallitusten väliset liitot saivat buen vivirin Ecuadorin perustuslakiin, ja Bolivian presidentti Evo Morales lainasi jopa sosiaalifoorumin ohjelmistoa järjestääkseen vuonna 2010 Cochabambassa ilmastonmuutosta käsittelevän kansojen maailmankonferenssin. Muutamaa vuotta myöhemmin globaalin oikeudenmukaisuuden aktivistit kuitenkin pettyivät Latinalaisen Amerikan edistyksellisten hallitusten politiikan muutokseen.
Muilla mantereilla Occupy ja muut vuoden 2011 jälkeiset liikkeet ottivat etäisyyttä puoluepolitiikkaan ja toteuttivat osallistavaa demokratiaa toreilla tuomiten poliittisen, median ja talouseliitin salaliiton. Vuoden 2013 jälkeen jotkut aktivistit päättivät perustaa uusia puolueita tai yhdistää puoluepolitiikan horisontaalisempaan aktivismiin.
Kaiken kaikkiaan liikkeiden ja hallitusten välistä suhdetta hallitsee kuitenkin yhä enemmän sorto, mikä viittaa siihen, että voimankäyttö on usein ainoa keino toteuttaa uusliberalistista ja ekstraktivistista (kaivannaisteollista) kehitysmallia.
Yhdessä nämä kolme aktivismin kulttuuria tarjoavat konkreettisia suuntaviivoja globaalille ja moniulotteiselle lähestymistavalle sosiaaliseen muutokseen ja kestävämpiin prosesseihin. Niillä vastataan ihmisten tarpeisiin ja hyvinvointiin, ja niissä tunnustetaan samanaikaisesti paikallisyhteisöjen ja ruohonjuuritason toimijoiden, kansalaisten aktivismin, kansainvälisten instituutioiden ja poliittisten johtajien keskeinen rooli. Pohjoisen ja etelän välisen kahtiajaon lisäksi Vaihtoehto globalisaatiolle -liike haastaa talouden keskeisen aseman, edistää kansainvälistä solidaarisuutta ja tarjoaa konkreettisia vastauksia maailmanlaajuisiin haasteisiin, kuten ilmastonmuutokseen ja eriarvoisuuden lisääntymiseen.
***
Geoffrey Pleyers on sosiologian professori Louvainin yliopistossa Belgiassa. Hän toimii muun muassa Kansainvälisen sosiologiyhdistyksen sosiaalisten liikkeiden työryhmän puheenjohtajana. Pleyers on kirjoittanut teoksen Alter-Globalization. Becoming Actors in the Global Age (Polity Press, 2010). Hänen muita tutkimuskohteitaan ovat ympäristöliikkeet, kriittinen kulutus sekä yhteiskunnalliset liikkeet Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa.
Alkuperäisteksti teoksessa: Pluriverse: A Post-Development Dictionary. Toim. A. Kothari, A. Salleh, A. Escobar, F. Demaria ja A. Acosta. Authors Upfront ja Tulika, Delhi, 2019
Lisälukemista:
Holloway, John (2002), Change the World Without Taking Power. London: Pluto Press.
Juris, Jeffrey S. (2008), Networking Futures. Durham, NC: Duke University Press.
Pleyers, Geoffrey (2010), Alter-Globalization: Becoming Actors in the Global Age. Cambridge: Polity Press.
Sen, Jai, Anita Anand, Arturo Escobar and Peter Waterman (eds) (2004), World Social Forum Challenging Empires. New Delhi: Viveka Foundation.
Smith, Jackie (2008), Social Movements for Global Democracy. Baltimore: Johns Hopkins University Press.
Kuva: Nepalissa helmikuussa 2024 järjestetyn Maailman sosiaalifoorumin logo (www.wsf2024nepal.org)
