Laura Gutiérrez Escobar

Ruokasuvereniteetin ja –autonomian muuttuva todellisuus ja potentiaali lepäävät kolmen elämää vaalivan periaatteen suojelussa: yhteisvauraus, monimuotoisuus ja solidaarisuus.

Kansainvälisen pienviljelijöiden liikkeen La Via Campesinan (LVC) määritelmän mukaan ’ruokasuvereniteetti’ tarkoittaa ”ihmisten oikeutta terveelliseen ja kulttuurillisesti soveliaaseen ruokaan, joka on tuotettu ekologisesti kestävästi, sekä ihmisten oikeutta määritellä itse omat ruoka- ja maatalousjärjestelmänsä”. La Via Campesina nosti käsitteen esiin ensimmäistä kertaa vaihtoehtona ’ruokaturvan’ käsitteelle YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestön (FAO) koolle kutsumassa Maailman ruokahuippukokouksessa (WFS) Roomassa vuonna 1996. Ruokaturva on hallitusten ja kansainvälisten järjestöjen politiikkaa ohjaava periaate maailmanlaajuisen nälänhädän ja maaseudun köyhyyden kukistamiseksi. Käyttämällä ruokasuvereniteettia LVC torjui globaalin eliitin pyrkimykset määritellä ruokaturva uusliberaalien markkinoiden viitekehyksessä.

Hallitukset, kansainväliset organisaatiot ja ruokayhtiöt perustelevat ’vapaa’kauppaa edistäviä sopimuksia ja politiikkaa ’ruokaturvan’ nimissä. Sen seurauksena erityisesti globaalissa etelässä elävät ihmiset ja kansat ovat tulleet yhä riippuvaisemmiksi kansainvälisistä markkinoista hankkiakseen ’halpaa’ ruokaa. Samalla he ovat alttiita keinottelulle, maakaappauksille, polkumyynnille sekä muille epäoikeudenmukaisille käytännöille, jotka heikentävät heidän omia kykyjään ruokkia itsensä. Pienviljelijät päätyvät maattomiksi ja osattomiksi siirtolaisiksi kaupunkeihin, kun he eivät pärjää kilpailussa tukiaisin helpotettua elintarviketuontia vastaan, tai palvelijoiden kaltaiseksi työvoimaksi kaupallisiin maataloushankkeisiin, joissa tuotetaan raaka-aineita eri teollisuuden aloille, nopeasta ja prosessoidusta ruokateollisuudesta niin kutsutun puhtaan energian sektorille etanolin ja muiden maatalouden biopolttoaineiden tuotantoon.

Ruokaturvan käsite vahvistaa modernin teollisen maatalouden ja vihreän vallankumouksen ydinperiaatteita –  mukaan lukien pääomaintensiiviset ja kemikaalien käyttöön perustuvat panokset, yhden lajin viljely sekä ’parannetut’ siemenet, kuten hybridit ja sittemmin geenimuunnellut lajikkeet. Maatalouden ja ruoan teollistumisen yhä kasvavia seurauksia ovat 1) ’vihreät aavikot’ eli plantaasit, joilla kasvatetaan ainoastaan taloudellisesti tuottoisia lajeja, mikä uhkaa perinteistä pienviljelyä sekä (maatalous)luonnon monimuotoisuutta, sekä 2) pitkälle prosessoidut ruoat, pikaruoat ja rehut, jotka myrkyttävät sekä ihmisiä että eläimiä. Toisin sanoen ruokaturva istuu hyvin länsimaisen ’kehityksen’ paradigmaan, sillä kasvi- ja eläinlajeja hyödynnetään ja manipuloidaan laboratorioissa, kasvattamoissa, plantaaseilla, tehtaissa ja markkinoilla (joidenkin) ihmisten yksinomaiseksi hyödyksi.

Ruokasuvereniteetin käsite on muuttunut vuodesta 1996, kun sekä La Vía Campesinan sisällä että sen ulkopuolella toimivat organisaatiot, yhteisöt ja järjestöt ovat ottaneet sen käyttöönsä ja tarkastelleet sitä vaihtelevista poliittisista ja elämän lähtökohdista. Yksi keskustelun aiheista on, kuinka ruokasuvereniteettiliikkeen voi kasvaa niin, että siitä tulisi ekologisesti, sosioekonomisesti ja poliittisesti kestävä ilmastonmuutoksen ja suuryritysten vallan hampaissa ilman, että paikallisten ruokasuvereniteettialoitteiden monimuotoisuus ja itsenäisyys ei katoaisi.  

Toinen keskustelunaihe liittyy ’suvereniteetin’ käsitteeseen. La Vía Campesina on kehystänyt ruokasuvereniteetin itsehallinnon ajatusmallin raameihin, missä kaikilla ihmisillä ja valtioilla on oikeus itsenäisesti määritellä ja hallita omia ruokajärjestelmiään sen sijaan, että ne muotoutuvat etäisten ja vastuuttomien markkinoiden ja yhtiöiden vaatimusten ja intressien kautta. Ruokasuvereniteetti asettaa siten paikalliset ja kansalliset taloudet ja markkinat etusijalle ja voimaannuttaa pien- ja talonpoikaisviljelyä. Jotkut maaseudun liikkeet ovat ehdottaneet ’ruoka-autonomiaa’ ruokasuvereniteetin perusedellytykseksi painottaakseen ruuantuotannon paikkasidonnaisuutta, demokraattisen päätöksenteon ei-liberaaleja muotoja sekä riippumattomuutta valtion instituutioista. Tuon merkityksien ja poliittisen monimutkaisuuden vuoksi ehdotamme käytettäväksi ruokasuvereniteetin ja –autonomian kaksoiskäsitettä.

Ruokasuvereniteetin ja –autonomian käsite on noussut iskulauseeksi laaja-alaisille kamppailuille koskien muun muassa maa-alueiden, vesivarojen ja siementen kaappauksia, maatalousmyrkkyjä, ruokajärjestelmien yritysvetoisuutta, luonnon monimuotoisuuden ja sen oikeuksien suojelua, maatalouden bioteknologiaa ja eliöiden patentointia, maataloustyöläisten työ- ja ihmisoikeuksia, aliravitsemusta ja nälänhätää sekä ruuan jakelua kaupungeissa.

Ruokasuvereniteetti ja –autonomia juontavat juurensa – ja jatkavat esiinnousua – kansojen ja yhteisöjen tietämyksistä, historioista ja kokemuksista liittyen erilaisiin kamppailuihin ympäri maailmaa. Sen seurauksena ruokasuvereniteetti ja –autonomia ovat samanaikaisesti analyyttinen viitekehys, yhteiskunnallinen liike sekä poliittinen hanke. Se sisältää radikaalin vaihtoehdon, joka pyrkii muuttamaan elintarvikejärjestelmiin juurtuneita rakenteellisia epäoikeudenmukaisuuksia, mukaan lukien apu- ja kehitysdiskurssit ja -instituutiot. Lisäksi se tarkastelee siirtymää kohti erilaisia elämää kunnioittavia malleja. Ruokasuvereniteetti ja –autonomia puolustavat ruuantuottajien, kuten pienviljelijöiden, kalastajien, paimentolaisten ja kaupunkiviljelijöiden tietämystä, toimintatapoja sekä maa-alueita tiloina, joissa elämä ja monilajiset yhteisöt voivat lisääntyä ja kukoistaa. Kyseinen ajattelutapa eroaa vahvasti yritysvetoisten ruokajärjestelmien logiikasta, joka perustuu kasvien ja eläinten elämän ja kuoleman rationaaliseen hallintaan voittojen ja talouskasvun maksimoimiseksi. Ruokasuvereniteetin ja –autonomian muuttuva todellisuus ja potentiaali lepäävät kolmen elämää vaalivan periaatteen suojelussa: yhteisvauraus, monimuotoisuus ja solidaarisuus.

Ensiksi, ruokasuvereniteetin ja –autonomian puitteissa siemenet, maa, vesi, tieto, luonnon monimuotoisuus – ja mikä tahansa materiaalisesti, symbolisesti tai henkisesti ihmisiä tietyllä alueella elättävä asia – nähdään yhteisenä eli yhteisvaurautena. Pikemminkin kuin hyödynnettävinä ja yksityisesti omistettuina ’resursseina’, yhteisvaurauden näkökulma tunnustaa niiden yhteisöllisen ja erottamattoman aseman.

Toiseksi, ruokasuvereniteetti ja –autonomia tunnustavat, että (maatalous)luonnon monimuotoisuus ja kulttuurinen monimuotoisuus ovat luontaisesti riippuvaisia toisistaan. Päinvastoin kuin modernit elintarvikejärjestelmät yhdenmukaistavine pyrkimyksineen, ruokasuvereniteetti suojelee ja rohkaisee ruoan tuotantojärjestelmien monilukuisuuteen, missä siementen, eläinten, ruokien, tietämysten, työskentelytapojen, markkinoiden, maisemien ja ekosysteemien monimuotoisuus kukoistaa.

Kolmanneksi, ruuan tuottajien ja kuluttajien välinen solidaarisuus ympäri maailmaa, tulevat sukupolvet huomioiden, on olennaista ruokasuvereniteetille ja –autonomialle. Solidaarisuuden edistämisen strategiat sisältävät ”avoimen kaupankäynnin, joka takaa kaikille oikeudenmukaisen toimeentulon sekä kuluttajien oikeuden hallita ruokaansa ja ravitsemustansa”, sekä ympäristöllisesti vastuullisia ruokajärjestelmiä, kuten agroekologian käytäntöjä, jotta myös tulevat sukupolvet kykenevät elättämään itsensä samoilla alueilla. Pohjimmiltaan ruokasuvereniteetti ja –autonomia viittaa ruokajärjestelmiin, jotka perustuvat ”sorrosta ja epätasa-arvosta vapaisiin uusiin sosiaalisiin suhteisiin”.

Laura Gutiérrez Escobar on lähtöisin Kolumbian Bogotásta ja hänellä on kandidaatin tutkinto historiasta (Universidad Nacional de Colombia, Bogotá), maisterin tutkinto Latinalaisen Amerikan tutkimuksesta (University of Texas, Austin) sekä tohtorin tutkinto antropologiasta (University of North Carolina, Chapel Hill).  

Alkuperäisteksti kirjassa: Pluriverse: A Post-Development Dictionary. Toim. A. Kothari, A. Salleh, A. Escobar, F. Demaria ja A. Acosta. Authors Upfront ja Tulika, Delhi, 2019

Lisälukemista:

La Via Campesina (2007). Food Sovereignty and Trade. Nyéléni Declaration. Sivulla: https://viacampesina.org/en/index.php/main-issues-mainmenu-27/food-sovereignty-and-trade-mainmenu-38/262-declaration-of-nyi

Shiva, Vandana (2000). Stolen Harvest: The Hijacking of the Global Food Supply. Cambridge: South End Press

McMichael, Philip (2013). ‘Historicizing Food Sovereignty: A Food Regime Perspective’, Conference Paper, no. 13. International Conference. Food Sovereignty: A Critical Dialogue. Yale: Yale University and the Journal of Peasant Studies

ETC Group: Voittoa tavoittelematon järjestö, joka edistää ruokasuvereniteettia ja vastuullisia maatalouden teknologioita etenkin globaalissa etelässä. http://www.etcgroup.org/

Network for a Latin America Free of Transgenics (RALLT by its Spanish acronym): Agroekologian ja siemenoikeuksien parissa toimivien järjestöjen verkosto, joka editää ruokasuvereniteettia ja vastustaa geenimuunneltujen organismien käyttöönottoa Latinalaisessa Amerikassa. http://www.rallt.org/

African Centre for Biodiversity: Voittoa tavoittelematon järjestö, joka tekee tutkimusta ja vaikuttamistyötä yhdessä sosiaalisten liikkeiden kanssa ruokasuvereniteetin edistämiseksi Afrikassa. http://acbio.org.za/

Kuva: Shekhar. Viivapiirros

Share