Arturo Escobar
Yhteiskunnissa tarvitaan radikaaleja ekososiaalisia, taloudellisia, poliittisia ja kulttuurisia siirtymiä. Tämän artikkelin viisi kiinnekohtaa tai periaatetta auttavat meitä kuvittelemaan itsemme jokapäiväisen elämän arkkitehteinä.
Covid-19-kriisi on nostanut esiin uuden tietoisuuden mahdollisuudesta – tai monien silmissä ehdottomasta
pakosta – radikaalien ekososiaalisten, taloudellisten, poliittisten ja kulttuuristen siirtymien toteuttamiselle kaikissa yhteiskunnissamme sekä laaja-alaisesti koko maailmassa. Ajatus kiteytyy vaikuttavalla tavalla iskulauseessa, joka on kiertänyt Latinalaista Amerikkaa kriisistä puhuttaessa: ”No volveremos a la normalidad, porque la normalidad era el problema” (”Emme tule palaamaan normaaliin, koska juuri ’normaali’ oli ongelmamme”). Hiljattain julkistetussa, latinalaisamerikkalaisten yhteiskunnallisten liikkeiden, järjestöjen ja yksityisten intellektuellien laatimassa ”Etelän ekososiaalisessa sitoumuksessa” (Pacto Ecosocial del Sur) hahmotellaan tälle tahtotilalle konkreettista muotoa [1].
Haluan tässä lyhyessä kirjoituksessani jakaa käsitykseni niistä strategioista, joilla tämänkaltaista siirtymää voidaan edistää niin käynnissä olevan pandemian kontekstissa kuin sen jälkeen. Siinä missä monissa siirtymää käsittelevissä narratiiveissa on keskitytty lähinnä pandemian ja kapitalismin keskinäisiin suhteisiin, ne, jotka
näyttäytyvät itselleni kiinnostavimpina, tarkastelevat tätä suhdetta sivilisaatioiden murrosten ja siirtymien laajan linssin lävitse. Latinalaisen Amerikan ja Karibian alueen maissa (nk. LAC-maat) tällaisten murrosten ja
siirtymien rooli on ollut merkittävä. Tarjoan seuraavassa yksinkertaistetun hahmotelmani niistä alustavista argumenteista, jotka olen muodostanut näissä maissa paraikaa käynnissä olevien keskustelujen pohjalta. Ehdotan siirtymästrategioiden ajatteluun viittä kiinnekohtaa, tai periaatetta.
Yhteisöllisyyden palauttaminen sosiaaliseen elämään
Ensimmäinen kiinnekohtani peräänkuuluttaa sosiaalisen elämämme ”uudelleenyhteisöllistämistä” vastustamalla aktiivisesti modernin kapitalismin alati tehokkaampia keinoja saada meidät kokemaan itsemme suvusta, yhteiskunnasta ja ei-inhimillisen maailman piiristä eristetyiksi yksilöiksi. Globalisaatioon, joka pyrkii luomaan kuluttajia, jotka näkevät itsensä yksinomaan markkinoilla ja markkinoiden ehdoilla päätöksiä tekevinä yksilöinä, on liittynyt ehdoton sodankäynti kaikkea yhteisöllistä ja kollektiivista vastaan.
Historia kuitenkin opettaa, että ihmiskokemus on suurelta osin paikkasidonnaista ja yhteisöllistä, paikallisella tasolla elettyä. Paikallisorientoitunut elämä on sellaista, jota eletään vuorovaikutussuhteessa koko inhimillisten ja ei-inhimillisten olentojen kirjon kanssa, mukaan lukien hengellisyyden ulottuvuudella. Eläminen tietoisena perustavanlaatuisista keskinäisistä sidoksistamme ruokkii elollisten olentojen ja niiden elämänmaailmojen symbioottista yhdessä muotoutumista (co-emergence), johtaen sellaisiin ”yhteisöllisiin yhteenkietoutumisiin”, jotka tekevät meistä sukua kaikelle, mikä elää. Oaxacan aktivistit Etelä-Meksikossa viittaavat tähän dynamiikkaan ilmauksella “condición nosótrica del ser” (”olemisen me-ehtoisuus”). Jos näemme itsemme ilmaisun tarkoittamalla tavalla ”meinä”, omaksumme kilpailun ja henkilökohtaisen eduntavoittelun sijasta rakkauden, hoivan ja myötätunnon periaatteet elämisen etiikan kulmakiviksi, alkaen kodistamme, paikastamme ja yhteisöstämme.
Paikallisuuden palauttaminen yhteiskunnalliseen, taloudelliseen ja kulttuuriseen toimintaan
Ihmisyhteisöt ovat historian saatossa kokeneet muuttoliikkeitä ja uudelleenryhmittymisiä. Paine ihmisten häätämiseen asuinsijoiltaan on kuitenkin kasvanut eksponentiaalisesti globaalin kapitalismin ja kehityksen myötä johtaen ihmisten ja heidän yhteisöjensä dramaattiseen hallintavallan riistoon. Hallinnanriistot kytkeytyvät suuren mittaluokan alkutuotantohankkeisiin, kuten palmuöljyn tuotannon laajentamiseen sademetsissä tai kaivoshankkeisiin alkuperäiskansojen mailla, ja niiden sosiaaliset ja ekologiset kustannukset ovat mittavia.
Covid-19 on nostanut paikallisuuden tärkeyden uudelleen esiin. Monenlaisen toiminnan uudelleenpaikallistaminen (relocalization) ei ainoastaan ole mahdollista, vaan lisäksi auttaa meitä saamaan takaisin juurtuneisuutemme ja palauttamaan elämälle olennaisia toimintoja niihin paikkoihin, joissa elämme. Ravitsemus on yksi näistä ratkaisevan tärkeistä toiminnoista, ja sen osalta yhteisöllinen ja paikallisuuteen keskittyvä innovointi on jo käynnissä. Ruokaomavaraisuus, agroekologia, siementen säilöntä, yhteisvauraus (commons) ja kaupunkiviljely ovat esimerkkejä tästä uudesta kääntymisestä kohti paikallisuutta. Näin on eritoten silloin, kun hankkeisiin yhdistyy irtiotto patriarkaalisista, rasistisista ja kapitalistisista elämäntavoista.
Nämä muutokset voisivat johtaa yhteisen vaurauden uudenlaiseen arvottamiseen sekä kaupunkien ja niitä ympäröivän maaseudun taannoin kukoistaneiden keskinäisten kytkösten kutomiseen uusiksi. Toiminnan perustusten palauttaminen paikallistasolle tarkoittaa aktiivisten verbi-strategioiden käyttöönottoa: syödä, oppia, parantaa, asua, rakentaa, tietää (verrattuna passiiviseen asiakkaana oloon terveys-, koulutus-, ravitsemus-, asumis- tai muissa vastaavissa palveluissa). Tämänkaltainen uudelleenorientoituminen edellyttää muutosta siinä, miten me subjektiivisesti ajattelemme ja ymmärrämme asuttamiamme maailmoja.
Autonomioiden vahvistaminen
Itsehallinnollisuus on yhteisöllisyyteen ja paikallisuuteen paluun poliittinen ulottuvuus. Vailla autonomiaa paikallisuuteen suuntautuvat liikkeet pääsisivät vain puolimatkaan tai saattaisivat tulla uudempien, paikoista irtaantuvien ”uusglobalisaation” muotojen nielaisemiksi. Alkaen zapatistien kansannoususta vuonna 1994
itsehallinnollisuus on nähty uutena politiikan todeksi elämisen tapana, joka perustuu ihmisten kokonaisvaltaiseen yhteenkietoutumiseen toistensa ja maan kanssa, pyrkien järjestämään valtaa uusiksi vähemmän hierarkkisin tavoin, ja jossa noudatetaan riittävyyden, keskinäisen avunannon ja elämän normien itsenäisen määrittelyn kaltaisia periaatteita. Maailman eri alueilla kysymys autonomiasta on paitsi lukemattomien poliittisten liikehdintöjen ytimessä, lisäksi keskeisellä sijalla myös monissa vähemmän avoimesti poliittisissa käytännöissä. Parhaimmillaan autonomia on yhtä aikaa teoriaa ja käytäntöä yhteiselle kanssaelolle sekä pluriversumin –
monien maailmojen maailman – suunnittelulle kaiken siihen sisältyvän kanssa ja osana.
Näiden kolmen ensimmäisen toimintaa visioivan suuntaviivan tavoitteena on arvokkaan alueellisen elämän luominen. Ne vaativat meitä ajattelemaan talouden ja teknologian uusiksi jokapäiväisenä solidaarisuutena, vastavuoroisuutena ja ystävällismielisyytenä. Tällaista projektia varten löytyy monenlaisia johtolankoja niiden ryhmien keskuudesta, jotka covid-19-pandemian aikana ovat jatkaneet itsenäisesti oman elämänsä tuottamista – rakentaen sen sijaan, että tuhoaisivat, ja yhdistäen sen sijaan, että erottaisivat. Ne tarjoavat konkreettisia
ja toimeenpantavia periaatteita valikoivan mutta mittavan deglobalisaation suunnittelulle. Tällä tavoin voimme aavistaa tuntemamme globalisaation päättymisen – tai sellaisen uuden globalisaation alun, joka toimii toisenlaisin,
esimerkiksi hoivaparadigman sanelemin ehdoin ja suuntautuu kohti pluriversumia eli maailmaa, johon monet eri maailmat mahtuvat.
Patriarkaalisuuden purkaminen, rasismin ja kolonialismin ylittäminen
Patriarkaalisuus ja rasismi ovat juurtuneet niin syvään osaksi ajatteluamme ja henkilökohtaisia halujamme, että niiden kitkeminen voi tuntua suoranaiselta mahdottomuudelta. Jos aiomme ryhtyä elämään uusin tavoin meidän on aivan ensinnä kyseenalaistettava ja haastettava ne patriarkaaliset, sukupuolinormatiiviset ja rasistiset oletukset, jotka ovat osa jokapäiväistä elämäämme. Latinalaisamerikkalainen feministinen sanonta, jonka mukaan ”kolonialismia ei voida purkaa purkamatta sosiaalisissa suhteissa vallitsevaa patriarkaalisuutta ja rodullistamista”, muistuttaa meitä pelin panoksista.
Patriarkaalisuuden ja rodullistamisen purkaminen vaatii vallitsevan yhteiskuntajärjestyksen aiheuttamien vahinkojen korjaamista; se vaatii sellaista ”politiikkaa feminiinissä”, jossa keskitytään ottamaan kollektiivisesti tuotetut hyödykkeet ja elämän uusintaminen takaisin haltuun, kuten latinalaisamerikkalaiset feministit asian ilmaisevat. Sosiaalisen olemassaolon puhdistaminen patriarkaalisuudesta ja rasismista tarkoittaa sen keskinäisten vuorovaikutussuhteidemme kudelman korjaamista ja tervehdyttämistä, joka muodostaa ne kehot, paikat ja yhteisöt, joita ja joissa me kaikki olemme. Maya- ja aymara-alkuperäiskansoihin kuuluvat kommunitaristiset feministit korostavat yhteisöllisen potentiaalia kamppailun horisonttina sekä tilana elämän alituiselle uusintamiselle. Tästä näkökulmasta elämän suhdeverkostojen kommunitaristinen uudelleenrakennus näyttäytyy yhtenä perustavanlaatuisimmista haasteista, joka minkä tahansa siirtymästrategian on kohdattava. Feministinen polku on sellainen, joka palauttaa feminiinisen, yhteisönä olemisen historialliseen projektiin keskittyvän käytännön. Tämänkaltainen radikaali feministinen suhdepolitiikka on sisällytettävä osaksi jokaista siirtymästrategiaa.
Elämisen maayhteyden palauttaminen
Saavumme – lopulta ja vääjäämättä – Maahan (Gaiaan, Pacha Mamaan, yhdessä muotoutumiseen, itseorganisoitumiseen ja symbioosiin). Puhuessani Maasta ammennan alkuperäiskansojen maailmankaikkeutta koskevista opeista siinä missä nykyaikaisesta tieteellisestä teoriastakin. Elämme syvän keskinäisriippuvaisuuden planeetalla. Gaia-teorian sekä monien alkuperäiskansojen kosmologioiden mukaan Elämä on keskeytymätöntä muuttuvien muotojen, toiminnan ja suhteiden ilmituloa; yhteenkietoutuva verkko, joka elää ja on vaihtelevassa määrin tietoinen kaikissa soluissaan, kehoissaan ja yhteisöissään.
Tarve palata Maa-keskeiseen olemassaoloon on ilmaistu selkeästi lounaisen Kolumbian Caucan departementissa elävän nasa-alkuperäiskansan (jotka tunnetaan myös nimellä paéz) käsitteellistä ja suoraa toimintaa yhdistävässä ”Äiti Maan vapautusliikkeessä” (liberación de la Madre Tierra) [2], osana heidän ”elämän vapaudessa kutomisen” strategiaansa. Kuten nasat sanovat, Maa on orjuutettu, ja niin kauan kuin Maa pysyy orjana, kaikki planeetan elolliset olennot ovat myös orjia. Nasojen kamppailuun kuuluu paitsi aktiivinen toiminta heidän perinteisten maidensa valtaamiseksi takaisin, lisäksi toisenlainen, suhteessa oleva (relational) tapa elää noilla takaisin hankituilla mailla. Kuten nasat tarkentavat, heidän projektinsa on kaikille yhteinen, sillä me kaikki olemme Maa ja pluriversumi. Äiti Maan vapauttaminen, nasa-kansan kaltaisen maa-kansan kosmosentrisestä ajattelusta ja toiminnasta kumpuavassa mielessä, kutsuu meitä ”unikuvittelemaan” (disoñar) toisenlaisia tapoja olla maailmassa: sellaisia tapoja, jotka ovat omiaan edesauttamaan koko elämänverkoston uudelleenrakentamista, elinseutujen ylläpitoa sekä yhteisöllisiä talouden muotoja missä ikinä olemmekaan. Kysymyksestä on tullut uskomattoman kiireellinen. Alkuperäisväestöjen, mustien, maalaisten ja feministien kamppailuista sekä ekologisista ja urbaaneista kansanliikkeistä kautta maailman löytyy kokonainen arkisto käsitteitä ja käytäntöjä, joiden avulla voidaan visioida polkuja konkreettisiin tapoihin palauttaa elämisen maayhteys.
Lopuksi
Nämä viisi kiinnekohtaa tai periaatetta, joiden juuret palautuvat ruohonjuuritasolle LAC-maissa (ja joiden vastineita voidaan eittämättä löytää monilta muiltakin alueilta maailmassa), auttavat meitä kuvittelemaan itsemme jokapäiväisen elämän arkkitehteinä; ihmisinä, jotka voivat alkaa aavistella uusin tavoin, mikä on
mahdollista, ja sitten ryhtyä saattelemaan noita mahdollisuuksia käytännössä saavutettaviksi. Minkälaisia perustavanlaatuisia uudelleenjärjestelyitä janoamme? Millaista olisi päivittäinen elämämme, minkälaisia perheemme ja yhteisömme, jos nuo muutokset tulisivat todeksi? Paneudutaan tähän kysymykseen koko
sydämestämme ja ajattelumme kaikin voimin. Yhdistetään syvimmät toiveemme toisten syvimpiin toiveisiin ja luodaan yhdessä uusia maailmoja, joissa ollaan, ajatellaan ja toimitaan uusin tavoin.
***
Arturo Escobar toimii antropologian emeritusprofessorina Pohjois-Carolinan yliopistossa, Chapel Hillissä, Yhdysvalloissa, ja työskentelee väliaikaisissa professorin tehtävissä useissa Kolumbialaisissa yliopistoissa. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, joista tunnetuin on vuonna 1995 julkaistu ja vuonna 2011 uudelleen painettu Encountering Development: The Making and Unmaking of the Third World (Princeton University Press, Princeton). Hänen tuoreimpiin julkaisuihinsa lukeutuvat muun muassa teokset Otro posible es posible: Caminando hacia las transiciones desde Abya Yala/Afro/Latino-América (Ediciones Desde Abajo, Bogotá 2018) sekä Designs for the Pluriverse: Radical Interdependence, Autonomy, and the Making of Worlds (Duke University Press, Durham, 2018). Escobar on tehnyt yhteistyötä afro-kolumbialaisten yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa jo yli kahden vuosikymmenen ajan.
***
Artikkeli on julkaistu alun perin englanninkielisenä Global Tapestry of Alternatives -verkoston uutiskirjeessä GTA’s Newsletter, nro 02, lokakuu 2020, luettavissa osoitteessa: https://globaltapestryofalternatives.org/newsletters:02:arturo
Viitteet:
[1] Ks. Pacto Ecosocial del Sur, https://pactoecosocialdelsur.com/
[2] Ks. Liberación de la Madre Tierra -liikkeen verkkosivut, https://liberaciondelamadretierra.org/
Siemenpuu-säätiölle suomentanut Eeva Talvikallio.
Kuva: GTA:n uutiskirje nro 02
